Author: lasnailofi

Elämä toi eteen uuden aiheen: Dysleksian

IMG-2511Jos olet seurannut blogejani vuosien varrella, olet huomannut, että teemat liittyvät aina jotenkin kasvamiseen, oivaltamiseen, kipuiluun, läsnäoloon ja itsetuntemukseen. Nyt elämässäni on koittanut uusi aika ja mukaan on tullut täysin uusi aihe: dysleksia (sanasokeus, lukihäiriö, lukipulma, oppimisvaikeus yms.) Miten päädyin tällaisen aiheen pariin?

Oli vuosi 2016 ja olin juuri lopetellut Läsnäilo-firman ja aloittanut työt Paippisissa erään viehättävän pariskunnan apuna, kun puhelin soi. Soittaja oli Markku, joka kyseli osaisinko neuvoa häntä läsnäoloon, oppimaan Mindfulnessia. Hän oli googlannut ja löytänyt ensimmäisenä juuri minut. En usko sattumiin, joten aloin tavata Markkua säännöllisesti coachauksen, läsnäolon ja kehon kuuntelun merkeissä. Hän mainitsi jo ensimmäisessä tapaamisessa omaavansa omakohtaista kokemusta ilmiöstä nimeltä ’dysleksia’, josta en silloin tiennyt yhtään mitään.

Markku oli tullut kipeän tietoiseksi siitä, miten monin tavoin dysleksia oli hänen elämänsä alkutaivalta synkistänyt ja persoonaansa muokannut. Hän houkutteli minut pikkuhiljaa mukaan, tutkimaan, mistä tässä traagisia elämänkäänteitä sisältävässä ilmiössä on oikein kysymys. Voisimmekohan auttaa jotakuta ajoissa ja ehkäistä ennalta joitain kärsimyksiä?

Tästä lähti liikkeelle vyöry tapahtumia. Aloimme haastatella ihmisiä, löysimme videoita, kirjoja ja nettisivustoja, kahlasimme erinäisiä tutkimuksia, kävimme alan järjestöissä ja aloimme löytää teitä koulumaailmaan. Dyslektikkoja alkoi löytyä läheltä ja kaukaa, yhden löysin ihan kotoakin: puolisoni Tuurekin tunnisti itsensä dyslektikoksi. Vähitellen kuva alkoi selkeytyä ja tiesimme, miten voisimme toimia.

Perustimme yhdistyksen ja aloimme etsiä sponsoreita työllemme. Löysimme koulun, jossa pääsimme viime keväänä pilotoimaan yksinkertaista menetelmäämme. Dyslektikoita voi auttaa lukemaan ja kirjoittamaan kaikkein tehokkaimmin 5-7 – vuotiaina: silloin kun heidän aivonsa ovat otollisimmillaan ja kun he eivät ole vielä luoneet itsestään kuvaa huonoina oppijoina. Koulussa ei ole lukuisista erityisopettajista huolimatta tarpeeksi voimavaroja tukea heitä niin paljon kuin he tukea tarvitsisivat, joten lanseerasimme ajatuksen vanhempien tuesta. Vanhemmat eivät useinkaan tiedä, miten he voisivat lastansa oppimisessa tukea, joten me tuemme vanhempia, jotta he osaisivat tukea lastaan.

Nyt kirjoitamme aiheesta opaskirjaa vanhemmille, johon haastattelemme suomalaisia dyslektikoita. Teemme siinä myös kristallinkirkkaaksi sen puolen dysleksiaa, josta ei vielä monikaan tiedä. Dyslektikot ovat vain eri tavalla ajattelevia, luovia ihmisiä. Heissä piilee erityistä lahjakkuutta, toisenlaista hahmottamiskykyä, joka voi tuottaa uusia innovaatioita ja on erittäin käyttökelpoista tieto-taitoa monilla aloilla.

Tänäkin päivänä moni nuori dyslektikko takoo päätänsä ja luulee olevansa tyhmä. Toivottavasti saamme yhdessä tämän tilanteen muuttumaan. Lähde mukaan työhömme! Seuraa meidän facebook-sivustoamme: https://www.facebook.com/SuomenLukila/

Syöpä ja välietappi

IMG_2334

Sydämeni hakkaa, kun päätin sittenkin kirjoittaa. Kynnys on ollut todella korkea paljastaa lisää tästä syöpämatkasta, joka alkoi toukokuussa ja joka on nyt eilen tullut yhteen välietappiinsa. Sytostaattia ja sädehoitoa on tämä kesä ollut tähän asti. Nyt ei tarvitse syödä myrkkyjä eikä käydä syöpäklinikalla joka päivä hoidoissa. Kaksi kuukautta on taukoa ja syyskuussa on tiedossa leikkaus.

Syöpäkasvain siellä varmaan jo tutisee kuoleman kielissä kaiken hoidon ja myrkytyksen jälkeen, mutta niin tutisee sen kotikin: Tuuren keho on nyt todella lujilla. On ollut välillä rankka sivusta seurata kuinka toinen jaksaa juuri ja juuri käydä vessassa ja sitten on aika taas käydä lepäämään. Kipuja on kuitenkin ollut kohtuullisesti, hän on vahvasti elämässä kiinni ja huumori on tallella. Nyt voidaan alkaa syödä rauhassa vitamiineja ja kaikkea sellaista, mistä saa voimaa huvenneiden tilalle.

Kävin viime ajat kuskaamassa hänet syöpäklinikalle, kun oli bussipysäkille raahustaminen jo liian raskasta. Tuli tutuksi se kellari istumisineen, hoitajat jo moikkasivat ja muutamat potilaat muuttuivat hyvänpäivän tutuiksi. Kohtasimme vapisevan ihmisen, joka oli juuri rutiinitutkimuksen jälkeen saanut tietää sairastavansa neljässä paikassa syöpää. Hän mutisi masentuneena, että tulee vain valtiolle kalliiksi pitää hänet hengissä. Juttelin naisen kanssa, joka oli ensimmäisen kerran puolisooni törmätessään ollut täysin pessimistinen syöpänsä kanssa, mutta joka oli hoitojen seurauksena saanut jo uudenlaista puhtia. Hän toivoi kuitenkin edelleen eutanasiapilleriä päästäkseen pois täältä.

Oli paljon niitäkin, joiden kanssa oli kevyempi jutella ja jotka tiesivät kokemuksesta, että syöpä voidaan selättääkin. Heidän kanssaan vaihdettiin arvokkaita tietoja ja kokemuksia.

Sillä käytävällä ei yleensä paljon naureta. Kerran tapahtui poikkeus. Olin lähtenyt yläkerrassa käymään, kun puolisoni oli sädehoidossa. Hieno ja rakas vesipulloni (lasinen Flaska) oli jäänyt siihen pöydälle. Tuure tuli ulos hoitohuoneesta ja katseli ympärilleen ihmetellen, minne olin kadonnut. Paikalla ollut pariskunta kertoi minun lähteneen. ”No onhan se uhannut, että jättää mut. Ai nyt se sitten tapahtui.” hän totesi lakonisesti. Pariskuntaa nauratti, kun he ojensivat minulta jääneen vesipullon. Puolisoni ilahtui: ” Tämän pullon avulla saan hänet kiristettyä takaisin!” He kaikki ja toinenkin vieressä kuunnellut pariskunta räjähtivät nauramaan.

Maailmani on syövän myötä kääntynyt toiseen asentoon. En kaipaa mitään erikoista, en tahdo rannoille tai ulkomaan matkoille.  Syöpä on vienyt pois kiireen ja liiallisen asioiden haluamisen. Tahdon vain elää. Otan vastaan sen, mitä tulee.

Syöpä tarkoittaa kuoleman läheisyyttä

Puolisoni Tuure sairastui viime kuussa syöpään. Tällä viikolla alkoivat säde- ja sytostaattihoidot. Olemme jo tottuneet ajatukseen, että tässä mennään pitkälle syksyyn tutkaillen päivä kerrallaan mitä ilon ja surun aiheita elämä tuo. Syöpäkasvain sijaitsee kyllä hänen kehossaan, mutta kun yhdellä on syöpä, kaikki läheiset ovat siinä eri tavoin vahvasti mukana.

Syövän myötä ihminen ymmärtää kertaheitolla aika monta asiaa. Ensinnäkin sen, ettei elämän jatkumista voi ottaa enää itsestään selvänä asiana. Jokainen uusi päivä on lahja, niin ja jokainen iloinen ja helppo hetki on SUURTA lahjaa. On suuri tragedia, että ihminen ei normaalisti ymmärrä kunnioittaa tavallista elämää, se onnistuu vasta, kun taivaalla on jatkuvasti syöpäpilvi.

Olotilamme ei ole silti ristiriidaton. Joka kerta, kun Tuure nielaisee sytostaattilääkkeensä, tuntuu oudolta. Hän syö myrkkyä, jotta paranisi! Täytyykö paranemisen todella mennä näin rankkojen hoitojen kautta, eikö olisi mitään pehmeämpää tietä? Ilmeisesti länsimaisen lääketieteen keinoin ei ole vieläkään kehitetty mitään sellaista hoitoa, joka ei myrkyttäisi koko kehoa samalla kun se tuhoaa syöpäkasvainta. On samalla kiitollinen olo siitä, että on jokin keino saada kasvain nopeasti pienenemään ja samalla valtava tyytymättömyys siitä, että oma rakas ihminen joutuu kärsimään pahoinvoinnista ja jatkossa ties minkälaisista raajaoireista ja ripuloimisista.

Syöpä pistää pohtimaan elämän perusasiat uuteen kuntoon. Teenkö olennaisia asioita? Voinko itse lisätä elämääni terveyttä, jotten minä sairastuisi syöpään? Mitkä asiat kantavat ja lisäävät luottamusta elämän jatkumiseen? Mitkä asiat tekevät positiivisen olon kaikesta huolimatta? Keiltä ihmisiltä uskallan pyytää apua, kun omat voimat eivät kanna? Osaanko rakastaa itseäni niin paljon, että jaksan antaa apua tarvittaessa myös muille?

Tuure lähtee tuosta jokainen arkipäivä syöpäklinikalle. Hän saa 15 minuuttia sädehoitoa suoraan kasvaimeen. Hän on nähnyt sen: tosi ilkeen näköinen musta möykky peräsuolessa. Olemme kuitenkin yhdessä todenneet, ettei suuremmin auta jos alamme vihata tuota möykkyä. Viha ei muuta mitään, se vie vain voimia. Me teemme kaikkemme, jotta se pienenisi. Erilaiset täydentävät hoidot ovat käytössä: akupunktio, energiahoito ja ph-arvojen muunto. Kaikkea kokeillaan, mitä vain keksitään. Tietoa kertyy koko ajan lisää.

Tuure taistelee eli hänellä on asenne kohti elämää. Hän kertoi viimeksi syöpäklinikalta palatessaan, että siellä saa pitää pintansa ettei uhriutuisi. Jokainen on siellä potilas ja suostuvainen hoitoon, mutta kaikilla on itsemääräämisoikeus. Se tuppaa unohtumaan, kun kaikki on niin rutiinia ja automaattista. Luulisi, että juuri sinne kannattaisi perustaa pari kolme vertaistukiryhmää jossa voitaisiin pyristellä pois uhriutumisesta ja voimaantua joka kerta psyykkisesti, kun kehoa hoidetaan näillä rankoilla keinoilla. En tiedä, mitä apua syöpäsairaille on olemassa, mutta vertaistuen luulisi olevan yksi tehokkaimmista.

Entä me syöpäsairaiden läheiset? Mekin uuvutaan. Jos ei jaksa kerryttää tukiryhmää ympärilleen, niin kyllä varmasti tulee kaikenlaista psyykkistä ja fyysistäkin oiretta. Niin kova juttu tuo syöpä on, että siitä pitää puhua, puhua ja taas puhua. Positiivinen vire on mahdollista löytää vain, jos käsitellään kaikki se mikä on esteenä: pelot, vihat ja pettymykset. Ja syövän parantumisessa juuri positiivisuus on tärkeimpiä elementtejä, niin uskon…

 

 

 

Oma rakkauden kenttä

SAMSUNG

Kaipasin taas kerran jotain puolisoltani. En tiennyt, mitä oikein tarvitsin ja aloin vaan vihjailla sänkyyn vievillä ajatuksilla. Lopulta suutuin, kun toinen ei ottanut onkeensa vihjailuistani. Vihdoin ymmärsin, että olen nyt ihan pienen lapsen tilassa. Olen kuin lapsi, joka kaipaa rakkautta, mutta ei keksi keinoa saada sitä.

Kun pieni lapsi hätääntyy, hän saa useimmiten hätäänsä lohdutuksen itsensä ulkopuolelta, joltain huolehtivalta vanhemmalta. Hän alkaa tottua siihen, että lohtu, turva ja läheisyys tulevat ulkopuolelta. Myöhemmin hän oppii pitämään tätä rakkautena.

Ne hetket lapsuudessa, kun pienenä en saanut läheisyyttä tai turvaa, silloin kun olisin tarvinnut, jäivät kehoon muistoiksi. Ne aktivoituvat aina sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat alkuperäisiä hätää aiheuttaneita tilanteita. Silloin kaipaan turvaa ja läheisyyttä nimenomaan itseni ulkopuolelta. En pysty itse nostamaan itseäni syliin, en löydä aikuisuutta tai rakkauden kenttää mistään, koska lapsen kaipuu minussa on niin valtaisa.

Muissa hetkissä osaan olla aikuinen ja tiedän, miten löydän läsnäolon ja rauhan sisimpääni. Osaan luoda näin oman rakkauden kentän, jossa hyväksyn itseni ja voin tarjota toisille läheisyyttä, lohtua ja turvaa.

Messuhämmennys ja lukihäiriö

IMG_1871

Kävin eilen Educa-messuilla Messukeskuksessa. Olen kyllä jossain vaiheessa päättänyt, etten vieraile messuilla, kun ne saavat minut niin hämmennyksiin, mutta tein nyt poikkeuksen hyvän asian vuoksi. Olin menossa tutustumaan kaikkeen siihen, mitä messut tarjoaisivat opetusalasta ja lukihäiriöstä, jota olen alkanut oikein työkseni tutkia.

Päädyin aulaan noiden satojen innokkaiden opetusalan ihmisten kanssa. Tunsin jo, että saan tuhannesti enemmän virikkeitä ja impulsseja kuin yleensä arjessa vain olemalla osana messuväkeä. Me kävelimme kollegani kanssa hieman sivummalle odottamaan ovien aukeamista ja huokaisin helpottuneena. Aina voi mennä sivummalle, jos alkaa ahdistaa.

Messuilla kaikista hankalinta on valita isosta määrästä mahdollisuuksia juuri kiinnostavimmat, saatikka että pystyisi keskittymään niihin. Lähdimme liikkeelle. Kollegani on dyslektikko eli lukihäiriöinen ja heillä on ihana lahja: he osaavat vaikeistakin asiakokonaisuuksista löytää aina punaisen langan. Se ominaisuus pätee selvästi myös messuilla, sillä ihmeellisellä tavalla etsiydyimme vain juuri niille kojuille, joilta löytyi joku tiedonjyvä tai mielenkiintoinen asia juuri lukihäiriöön liittyen. Ikään kuin polkumme olisi muodostunut juuri tarpeen mukaiseksi. Aina on mahdollista löytää oma polku, kun tietää mihin on pyrkimässä (ja on punaisen langan Mestarin kanssa liikkeellä).

Kollegani oli epähuomiossa maksanut parkkiaikaa vain pari tuntia, joten aikataulu muodostui sen mukaan. Päätimme jo heti alussa, että jos ei mitään vallan hirmu mielenkiintoista ilmene, niin lähdemme auton parkkiajan siivittämänä. Hämmentävään tilanteeseen auttaa, jos tietää että se ei tule kestämään kovin kauan.

Ihmeellisintä messuilla oli se, kaikkein olennaisin tiedontarjoaja käveli käytävällä vastaan, veti meidät sivuun ja alkoi intoa puhkuen kertoa mitä mielenkiintoisinta faktaa liittyen lukihäiriöisten lasten tukemiseen. Juuri se, mitä emme osanneet edes odottaa, oli siellä odottanut meitä ja tuotti ihanan kohtaamisen. Totesimme, että tämä oli tilaisuuden pihvi ja syy, miksi tänne tulimme. Olimme valmiita lähtemään messuilta voittajina. Kun tuntee sisimmässään, että on saanut sen, mitä oli tarkoituskin saada, voi lähteä muualle.

Jälkikäteen ymmärsin, että sain tässä tilaisuuden hypätä samankaltaiseen olotilaan, jossa lukihäiriöinen on joka päivä suunnistaessaan tekstien maailmassa. Hän joutuu hämmentyneeseen tilaan, jossa keskittymiskyky pingottuu äärimmilleen. Kaikki impulssit ja häiriöääneet pahentavat tilannetta ja hän joutuu keksimään keinot vältellä lukemista ja kirjoittamista tai stressitilasta huolimatta sinnitellä ja kenties ymmärtää taas kerran vähän väärin. Siitä muistuu mieleen taas ne kerrat, kun on tullut nöyryytetyksi tämän saman vaivan takia ja tippuu voimattomuuden, häpeän ja syyllisyyden olotiloihin. Lopulta hän ei jaksa enää edes yrittää.

Lukihäiriön kanssa pinnistelevä tarvitsee vierelleen vain jonkun kanssakulkijan, joka ymmärtää miltä hänestä tuntuu ja pystyy auttamaan erilaisissa tilanteissa.  Olemme ottaneet tehtäväksemme kannatella lukihäiriöistä ehyempään huomiseen.

Ihmeellinen mieli

http://www.theplaidzebra.com/jacob-is-17-years-old-autistic-and-on-his-way-to-getting-a-phd-in-theoretical-physics/

http://www.theplaidzebra.com/jacob-is-17-years-old-autistic-and-on-his-way-to-getting-a-phd-in-theoretical-physics/

Olen äärimmäisen kiitollinen sille opettajalle, joka kertoi silmät loistaen Ihmeellinen mieli -kirjasta opettajanhuoneessa, kun pohdimme oppilaiden motivoitumista opiskeluun. Se, että yksi äiti ei suostunut uskomaan pedagogien ja muiden asiantuntijoiden arvioita oman lapsensa taidoista, pelasti yhden poikkeuksellisen lahjakkaan ihmisen elämän. Tuo ihminen on nyt yliopistotutkija ja -opettaja ja hänen povataan tekevän elämänsä aikana vielä suurempia löytöjä kuin mitä Einstein ja Newton yhteensä.

 

Jake Barnett oli lapsena täysin autistinen. Hän ei herännyt edes vilkaisemaan, kun kaverisynttäreillä muut lapset kiljuivat ilosta Pluto-hahmolle eivätkä lukuisat terapeutit saaneet tempuillaan häntä työskentelemään juuri minkään taidon parissa. Häntä kiinnosti vain ruutukuvioiden ja tähtien tuijottaminen sekä valon ja varjojen katselu. Ennuste kuului, että 16-vuotiaana hän ei onnistuisi sitomaan edes kengännauhojaan. Lukeminen, laskeminen tai kirjoittaminen eivät tulisi olemaan hänen vahvuuksiaan.

 

Äiti oli varma siitä, että pojan päässä oli enemmän liikennettä kuin mitä asiantuntijat uskoivat. Hän otti lapsensa pois amerikkalaisesta koulutussysteemistä ja väitti pystyvänsä kuntouttamaan pojan koulukuntoon. Kirja kertoo siitä, miten tuo kaikki tapahtui hyvin yksinkertaisilla ja maalaisjärkeen vetoavilla menetelmillä. Tarvittiin vain läsnäolon taitoa ja sitä, että lapsen luontaisia taitoja kuunneltiin ja tuettiin monin luovin tavoin.

 

Äidin vankkumaton usko poikansa lahjoihin kantoi lopulta niin pitkälle, että jo 9-vuotiaana poika kaipasi haasteekseen yliopistotason koulutusta. Hän hämmästytti niin opiskelijat kuin professoritkin teorioillaan ja kysymyksillään. Seuraavana vuonna hän hyppäsi seitsemän luokan yli ja aloitti opinnot. Pian hän oli yliopistolla töissä.

 

Kirjaa lukiessa sai itkeä, nauraa ja hämmästellä. Ihmeellinen tarina ja valtavan hyvin kirjoitettu kirja. Jake on edennyt urallaan ja hänestä löytyy hyviä videoita netistä.

 

Tässä hän selittää yliopisto-opiskelijoille jotain ongelmaa:

https://www.youtube.com/watch?v=_zpTmSf3NYs

 

Tässä hän on 12-vuotias ja äidin kanssa haastattelussa.

https://www.youtube.com/watch?v=hBW4S9xcTOk

 

Tässä hän puhuu Ted-puheen vuonna 2012

https://www.youtube.com/watch?v=Uq-FOOQ1TpE

 

Tässä hän ottaa 16-vuotiaana vastaan palkintoa Italiassa.

https://www.youtube.com/watch?v=_hdbvbLJ-20

Mitä sanoisi tähän Antero Rokka?

Actors arkisto. www.tuntematonsotilas2017.fi

Actors arkisto. www.tuntematonsotilas2017.fi

Kävin katsomassa viimeisimmän Tuntemattoman Sotilaan, jossa Antero Rokkaa näytteli Eero Aho. Hän on mielestäni varsinainen Läsnäolon Lähettiläs! Jos ei keksi muuta syytä katsoa suomalaista sotaleffaa, niin Rokan takia se kannattaa ehdottomasti tarkkaan katsoa.

Mitä opin Rokalta?

-Voin tilanteessa kuin tilanteessa olla pelotta täysin oma itseni, jos asetun nykyhetkeen ja tiedän, kuka itse olen.

-Voin arvostaessani itseäni arvostaa myös ketä tahansa muuta natsoihin katsomatta.

-Jos joku yrittää asemaansa nojaten saada minut tekemään jotain, mitä en tahdo, pidän jukuripäisesti kiinni arvostani, yrittäen edelleen arvostaa sitä toistakin. Huumori ja huulenheitto auttavat tässä.

-Teen työni niin hyvin kuin osaan ja laajennan tonttiani vain, jos yleinen etu ja intuitioni siihen kehottavat.

-Olen valpas ja hereillä varsinkin vaarallisissa tilanteissa, muissa tilanteissa lepuutan ja otan rennosti sekä teen mitä lystään.

-Kannan vastuun heistä, jotka ovat vastuullani ja muistutan esimiehiäni siitä, että minun täytyy saada kantaa vastuuni.

-Jos joku yrittää pakottaa minua johonkin, mihin en todellakaan suostu, kieltäydyn hyvinkin pontevasti, jopa erittäin vihaisena, enkä pelkää uhkailua.

-Olen jatkuvasti yhteydessä tämän hetken todellisuuteen, löydän myötätuntoa itseäni ja muita kohtaan sekä ymmärrän, että jokainen elämäntilanne menee jossain vaiheessa ohi.

Tältä tuntuu, kun integroitumaton osa vihdoin löytyy

IMG_1647

Kai minussa on vain jotain vikaa… Näin olen tottunut ajattelemaan, kun en ole löytänyt yhteyttä ihan kaikkiin tunteisiini, siis pelkoon ja vihaan. Samalla olen ihmetellyt, missä piilee se suurempi elämänvoima, jonka tiedän olevan osa minua mutta joka loistaa poissaolollaan silloin, kun kannattaisi pistää kaikki peliin.

 

Kuulin erään psykologin kertovan, että ihmisellä voi olla sellainen osa itseä, joka kapseloituu jonkin trauman yhteydessä. Se osa lakkaa kasvamassa. Ymmärsin, että tällainen kapseli minussa on murtumassa, kun suutuin aivan silmittömästi ihan pienestä torjutuksi tulemisesta. Koin siinä tilanteessa kuin tukehtuisin raivosta, ahdistuksesta ja surusta. Tuntui parhaalta hylätä äkkiä toinen, ettei hylkäisi täysin itseään. Kaikkein tärkeimmältä tuntui toimia niin, että toinen varmasti näkisi kuinka perin juurin loukkaantunut olin. Muistin tässä kohdassa vain sen, että pikaistuksessa sanottuja sanoja ei saa mitenkään takaisin ja nipistin suuni vain kiinni ja häivyin paikalta.

Onneksi sinä iltana oli tunnetaideterapiaryhmän kolmas eli toiseksi viimeinen istunto. Ymmärsin ajaessani sinne, että tämä ratissa istuva tyyppi on nyt joku toinen Jutta kuin mihin minä olen tutustunut, mutta taisin siinä myös hyväksyä, että tällainen kokemus on nyt päällä. Ohjaaja otti raivokkaan Jutan vastaan ymmärtäväisenä ja ohjasi saman tien maalaamaan, ”oksentamaan” ulos päällimmäisen tunteen.

Oli aivan valtavan vapauttava kokemus saada molemmin käsin levittää ruskeaa, löysää maalia aggressiivisesti puhisten paperille. Tein sen päälle vielä sinisen kerroksen ja kynsin sen hajalle. Lopuksi jotain punaista, joka muodostui oudoksi kuvioksi siihen päälle.

Porukan kanssa ihmettelimme tunnelmaa, jossa kaikki saivat aikaan jotain hyvin energistä ja hämmentävää. Teen äärellä, me totesimme lähes yhteen ääneen, että ilta oli antoisa.

Matkalla kotiin odotin kovasti sisäistä rauhaa, johon olen jo elämässäni tottunut. Ei se vaan tullut. Nyt tuli vain vihaa, joka yltyi siitä mitä lähemmäksi kotia olin tulossa. En pelännyt vihaani, mutta tiesin että mitä ikinä kotona tulee vastaan, niin ylireagoin, jos tämä tunne saa olla päällä. Yritin ottaa siihen vähän aikuista Juttaa toppuuttelemaan ennen kuin avasin kotioven. Kotona oli jo tilanne päällä. Oli ollut kinaa yhdestä ja toisesta asiasta ja aluksi vain pahensin asioita yrittäessäni selvittää niitä. Lapset osasivat yllätyksekseni rakentaa rauhan nopeasti, kun olivat jo tarpeekseen riidelleet ja varmaan huomasivat, ettei minusta ole tänä iltana rauhanrakentajaksi. Lopulta rauha laskeutui taloon ja kaikki pääsivät nukkumaan.

Tarvitsi vain enää selvittää oma pää ja hämmentynyt sisin. Koko yön valvoin ja podin. Olin siinä kotiloituneessa tunnemyllerryksessä, joka jähmetti koko kehoni ja mieleni. Tajusin aamuyöstä pyytää apua. Sitten purkautui syvältä hoitavaa itkua ja olo alkoi helpottua.

Koteloitunut osa itseä purkautui vielä pienempinä annoksina seuraavina päivinä. Maalaamani kuvat ja kehon tarkka kuuntelu auttoivat siinä. Sain myös vahvistuksen sille, että sikiöaikanani oli todella ollut hyvin rakkausköyhää.

Integroituminen on lisääntynyt samassa tahdissa, kuin olen saanut elämänvoimaa esiin. Työ jatkuu, mutta sikiöaikainen osa minua on nyt integroitunut ja työ siltä osin päättynyt.

IMG_1646

Matka addiktion taakse

IMG_1137

Onko sinullakin historiaa addiktioiden parissa? Oletko kuten minä käynyt läpi jo useamman riippuvuuden ja ihmetellyt, miten niiden ikeestä pääsisi irti? Koitan nyt viimein löytää vastauksia riippuvuuskysymyksiin ja antaa oman kehon opastaa perille.

 

“Haluan pistää jotain suuhun, nopeasti, mieluiten jotain makeaa.” Kun kyse on pakonomaisesta tarpeesta saada jotain ja mieluiten äkkiä, jotta tapahtuisi jonkinlaista helpotusta, on kyse riippuvuudesta. Turha kuvata tätä enempää, tunnet varmasti tämän kaiken itsekin.

 

Kun mielihalu itselläni seuraavan kerran iskee, olen valmiudessa. Tiedän, etten enää haluakaan toteuttaa sitä, mitä mielihalu minun pakonomaisesti haluaisi hetimiten tekevän. Aion tällä kertaa toimia toisin.

 

Etsin jostain rauhan ja tilan tehdä itsetutkiskelua. Käyn mieluiten makuulle. Keskityn ja rauhoitun siinä määrin kuin se on mahdollista.  Lähden tutkimaan mielihalua kehossa. On tosi vaikea keskittyä, mutta jatkan sinnikkäästi. Kysyn itseltäni, minne mielihalu sijoittuu. Mikä kohta kehossa huutaa: tyydytä tämä mielihalu, ihan heti! Itselläni se kohta löytyy alavatsalta.

 

Jään sinnikkäästi havainnoimaan sitä. Vähitellen pakottavat ajatukset alkavat hellittää, kun tutkin ja keskityn ainoastaan siihen kohtaan kehossa, mistä tämä kaikki halu kumpuaa. Tuntemus on voimakas ja säkenöivä. Kun toimintaan pakottavat ajatukset sen ympäriltä kaikkoavat, se alkaa olla ihan siedettävä tuntemus.

 

Seuraavaksi kysyn keholtani, mikä on tätäkin syvemmällä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Tunnen syvällä lantion seudulla voimakasta latausta. Hetki hetkeltä siitä leviää joka puolelle kehoa hyvin miellyttävä tuntemusaalto. Se yltää varpaista sormenpäihin ja leviää kehon joka sopukkaan. Jään nauttimaan pitkäksi aikaa ihmetellen ihanaa oloa.

 

Addiktioni on tällä kertaa selätetty. Olen täynnä uudenlaista tietoisuutta ja luovaa voimaa. Ihmettelen, oliko se todella tällaista… ikäänkuin lahjan saamista? Olen täynnä uteliaisuutta, mitä tulee tapahtumaan ensi kerralla. Toivon seuraavan kiusauksen tulevan pian. Addiktion alle ei kätkeytynyt tuskaa ja käsittelemättömiä haavoja, vaan sata kertaa ihanammat tuntemukset kuin mitä olisin saanut kokea, jos olisin tyydyttänyt himoni perinteisillä tavoilla.

 

Jatkan matkaa addiktion taakse ja uskon löytäväni lisää lahjoja piakkoin…

Paluu kohtuullisuuden tilaan

Nykymaailmassa ovat jotkut asiat menneet täysin päälaelleen.On luovuttu kohtuullisuudesta ja menty niin yli kaikkien äyräiden. Silloin kun luovutaan kohtuullisuudesta, häviää myös myötätunto; emme osaa hyväksyä toisia, mutta mikä pahinta: emme tunne aitoa myötätuntoa edes itseämme kohtaan. Näissä tilanteissa häviää mahdollisuus kehittyä.

Valtion tarkoituksena on luoda kansalaisille kohtuullinen tila toteuttaa itseään, kehittyä ja olla ihmisiä toinen toisilleen. Tarve on tilalle, jossa voi levätä, olla yhdessä ja nauttia terveellistä ravintoa.

Kun valtion prosesseja pyöritetään samoilla aineksilla vuodesta toiseen, tulos on aina sama. Kun asioita tarkastellaan vastakkain asettamalla, joko tai, on vain yksi totuus, yksi tapa, yksi mahdollisuus. Aloitetaan sama prosessi uudestaan ja uudestaan (esimerkiksi saatetaan aloittaa sota aina muutaman vuosikymmenen välein).
Kun prosessista poistetaan jotain tai/ja lisätään jotain, tulos muuttuu.

Aina on kuitenkin olemassa kolmas tie. Se pitää vain löytää ja sitä pitää käyttää. Se löytyy kun vapautetaan mielikuvitus ja oma ajattelu kontrollin kahleista. Se löytyy, kun kannatellaan tilaa jossa löytyy rohkeus elää. Siinä tilassa on olemassa myös kohtuullisuus, vastuu ja myötätunto.

Kirjoittajat: Jutta & Tuure