Suomenkieliset blogit

Oma rakkauden kenttä

SAMSUNG

Kaipasin taas kerran jotain puolisoltani. En tiennyt, mitä oikein tarvitsin ja aloin vaan vihjailla sänkyyn vievillä ajatuksilla. Lopulta suutuin, kun toinen ei ottanut onkeensa vihjailuistani. Vihdoin ymmärsin, että olen nyt ihan pienen lapsen tilassa. Olen kuin lapsi, joka kaipaa rakkautta, mutta ei keksi keinoa saada sitä.

Kun pieni lapsi hätääntyy, hän saa useimmiten hätäänsä lohdutuksen itsensä ulkopuolelta, joltain huolehtivalta vanhemmalta. Hän alkaa tottua siihen, että lohtu, turva ja läheisyys tulevat ulkopuolelta. Myöhemmin hän oppii pitämään tätä rakkautena.

Ne hetket lapsuudessa, kun pienenä en saanut läheisyyttä tai turvaa, silloin kun olisin tarvinnut, jäivät kehoon muistoiksi. Ne aktivoituvat aina sellaisissa tilanteissa, jotka jollain tavalla muistuttavat alkuperäisiä hätää aiheuttaneita tilanteita. Silloin kaipaan turvaa ja läheisyyttä nimenomaan itseni ulkopuolelta. En pysty itse nostamaan itseäni syliin, en löydä aikuisuutta tai rakkauden kenttää mistään, koska lapsen kaipuu minussa on niin valtaisa.

Muissa hetkissä osaan olla aikuinen ja tiedän, miten löydän läsnäolon ja rauhan sisimpääni. Osaan luoda näin oman rakkauden kentän, jossa hyväksyn itseni ja voin tarjota toisille läheisyyttä, lohtua ja turvaa.

Ihmeellinen mieli

http://www.theplaidzebra.com/jacob-is-17-years-old-autistic-and-on-his-way-to-getting-a-phd-in-theoretical-physics/

http://www.theplaidzebra.com/jacob-is-17-years-old-autistic-and-on-his-way-to-getting-a-phd-in-theoretical-physics/

Olen äärimmäisen kiitollinen sille opettajalle, joka kertoi silmät loistaen Ihmeellinen mieli -kirjasta opettajanhuoneessa, kun pohdimme oppilaiden motivoitumista opiskeluun. Se, että yksi äiti ei suostunut uskomaan pedagogien ja muiden asiantuntijoiden arvioita oman lapsensa taidoista, pelasti yhden poikkeuksellisen lahjakkaan ihmisen elämän. Tuo ihminen on nyt yliopistotutkija ja -opettaja ja hänen povataan tekevän elämänsä aikana vielä suurempia löytöjä kuin mitä Einstein ja Newton yhteensä.

 

Jake Barnett oli lapsena täysin autistinen. Hän ei herännyt edes vilkaisemaan, kun kaverisynttäreillä muut lapset kiljuivat ilosta Pluto-hahmolle eivätkä lukuisat terapeutit saaneet tempuillaan häntä työskentelemään juuri minkään taidon parissa. Häntä kiinnosti vain ruutukuvioiden ja tähtien tuijottaminen sekä valon ja varjojen katselu. Ennuste kuului, että 16-vuotiaana hän ei onnistuisi sitomaan edes kengännauhojaan. Lukeminen, laskeminen tai kirjoittaminen eivät tulisi olemaan hänen vahvuuksiaan.

 

Äiti oli varma siitä, että pojan päässä oli enemmän liikennettä kuin mitä asiantuntijat uskoivat. Hän otti lapsensa pois amerikkalaisesta koulutussysteemistä ja väitti pystyvänsä kuntouttamaan pojan koulukuntoon. Kirja kertoo siitä, miten tuo kaikki tapahtui hyvin yksinkertaisilla ja maalaisjärkeen vetoavilla menetelmillä. Tarvittiin vain läsnäolon taitoa ja sitä, että lapsen luontaisia taitoja kuunneltiin ja tuettiin monin luovin tavoin.

 

Äidin vankkumaton usko poikansa lahjoihin kantoi lopulta niin pitkälle, että jo 9-vuotiaana poika kaipasi haasteekseen yliopistotason koulutusta. Hän hämmästytti niin opiskelijat kuin professoritkin teorioillaan ja kysymyksillään. Seuraavana vuonna hän hyppäsi seitsemän luokan yli ja aloitti opinnot. Pian hän oli yliopistolla töissä.

 

Kirjaa lukiessa sai itkeä, nauraa ja hämmästellä. Ihmeellinen tarina ja valtavan hyvin kirjoitettu kirja. Jake on edennyt urallaan ja hänestä löytyy hyviä videoita netistä.

 

Tässä hän selittää yliopisto-opiskelijoille jotain ongelmaa:

https://www.youtube.com/watch?v=_zpTmSf3NYs

 

Tässä hän on 12-vuotias ja äidin kanssa haastattelussa.

https://www.youtube.com/watch?v=hBW4S9xcTOk

 

Tässä hän puhuu Ted-puheen vuonna 2012

https://www.youtube.com/watch?v=Uq-FOOQ1TpE

 

Tässä hän ottaa 16-vuotiaana vastaan palkintoa Italiassa.

https://www.youtube.com/watch?v=_hdbvbLJ-20

Tältä tuntuu, kun integroitumaton osa vihdoin löytyy

IMG_1647

Kai minussa on vain jotain vikaa… Näin olen tottunut ajattelemaan, kun en ole löytänyt yhteyttä ihan kaikkiin tunteisiini, siis pelkoon ja vihaan. Samalla olen ihmetellyt, missä piilee se suurempi elämänvoima, jonka tiedän olevan osa minua mutta joka loistaa poissaolollaan silloin, kun kannattaisi pistää kaikki peliin.

 

Kuulin erään psykologin kertovan, että ihmisellä voi olla sellainen osa itseä, joka kapseloituu jonkin trauman yhteydessä. Se osa lakkaa kasvamassa. Ymmärsin, että tällainen kapseli minussa on murtumassa, kun suutuin aivan silmittömästi ihan pienestä torjutuksi tulemisesta. Koin siinä tilanteessa kuin tukehtuisin raivosta, ahdistuksesta ja surusta. Tuntui parhaalta hylätä äkkiä toinen, ettei hylkäisi täysin itseään. Kaikkein tärkeimmältä tuntui toimia niin, että toinen varmasti näkisi kuinka perin juurin loukkaantunut olin. Muistin tässä kohdassa vain sen, että pikaistuksessa sanottuja sanoja ei saa mitenkään takaisin ja nipistin suuni vain kiinni ja häivyin paikalta.

Onneksi sinä iltana oli tunnetaideterapiaryhmän kolmas eli toiseksi viimeinen istunto. Ymmärsin ajaessani sinne, että tämä ratissa istuva tyyppi on nyt joku toinen Jutta kuin mihin minä olen tutustunut, mutta taisin siinä myös hyväksyä, että tällainen kokemus on nyt päällä. Ohjaaja otti raivokkaan Jutan vastaan ymmärtäväisenä ja ohjasi saman tien maalaamaan, ”oksentamaan” ulos päällimmäisen tunteen.

Oli aivan valtavan vapauttava kokemus saada molemmin käsin levittää ruskeaa, löysää maalia aggressiivisesti puhisten paperille. Tein sen päälle vielä sinisen kerroksen ja kynsin sen hajalle. Lopuksi jotain punaista, joka muodostui oudoksi kuvioksi siihen päälle.

Porukan kanssa ihmettelimme tunnelmaa, jossa kaikki saivat aikaan jotain hyvin energistä ja hämmentävää. Teen äärellä, me totesimme lähes yhteen ääneen, että ilta oli antoisa.

Matkalla kotiin odotin kovasti sisäistä rauhaa, johon olen jo elämässäni tottunut. Ei se vaan tullut. Nyt tuli vain vihaa, joka yltyi siitä mitä lähemmäksi kotia olin tulossa. En pelännyt vihaani, mutta tiesin että mitä ikinä kotona tulee vastaan, niin ylireagoin, jos tämä tunne saa olla päällä. Yritin ottaa siihen vähän aikuista Juttaa toppuuttelemaan ennen kuin avasin kotioven. Kotona oli jo tilanne päällä. Oli ollut kinaa yhdestä ja toisesta asiasta ja aluksi vain pahensin asioita yrittäessäni selvittää niitä. Lapset osasivat yllätyksekseni rakentaa rauhan nopeasti, kun olivat jo tarpeekseen riidelleet ja varmaan huomasivat, ettei minusta ole tänä iltana rauhanrakentajaksi. Lopulta rauha laskeutui taloon ja kaikki pääsivät nukkumaan.

Tarvitsi vain enää selvittää oma pää ja hämmentynyt sisin. Koko yön valvoin ja podin. Olin siinä kotiloituneessa tunnemyllerryksessä, joka jähmetti koko kehoni ja mieleni. Tajusin aamuyöstä pyytää apua. Sitten purkautui syvältä hoitavaa itkua ja olo alkoi helpottua.

Koteloitunut osa itseä purkautui vielä pienempinä annoksina seuraavina päivinä. Maalaamani kuvat ja kehon tarkka kuuntelu auttoivat siinä. Sain myös vahvistuksen sille, että sikiöaikanani oli todella ollut hyvin rakkausköyhää.

Integroituminen on lisääntynyt samassa tahdissa, kuin olen saanut elämänvoimaa esiin. Työ jatkuu, mutta sikiöaikainen osa minua on nyt integroitunut ja työ siltä osin päättynyt.

IMG_1646

Matka addiktion taakse

IMG_1137

Onko sinullakin historiaa addiktioiden parissa? Oletko kuten minä käynyt läpi jo useamman riippuvuuden ja ihmetellyt, miten niiden ikeestä pääsisi irti? Koitan nyt viimein löytää vastauksia riippuvuuskysymyksiin ja antaa oman kehon opastaa perille.

 

“Haluan pistää jotain suuhun, nopeasti, mieluiten jotain makeaa.” Kun kyse on pakonomaisesta tarpeesta saada jotain ja mieluiten äkkiä, jotta tapahtuisi jonkinlaista helpotusta, on kyse riippuvuudesta. Turha kuvata tätä enempää, tunnet varmasti tämän kaiken itsekin.

 

Kun mielihalu itselläni seuraavan kerran iskee, olen valmiudessa. Tiedän, etten enää haluakaan toteuttaa sitä, mitä mielihalu minun pakonomaisesti haluaisi hetimiten tekevän. Aion tällä kertaa toimia toisin.

 

Etsin jostain rauhan ja tilan tehdä itsetutkiskelua. Käyn mieluiten makuulle. Keskityn ja rauhoitun siinä määrin kuin se on mahdollista.  Lähden tutkimaan mielihalua kehossa. On tosi vaikea keskittyä, mutta jatkan sinnikkäästi. Kysyn itseltäni, minne mielihalu sijoittuu. Mikä kohta kehossa huutaa: tyydytä tämä mielihalu, ihan heti! Itselläni se kohta löytyy alavatsalta.

 

Jään sinnikkäästi havainnoimaan sitä. Vähitellen pakottavat ajatukset alkavat hellittää, kun tutkin ja keskityn ainoastaan siihen kohtaan kehossa, mistä tämä kaikki halu kumpuaa. Tuntemus on voimakas ja säkenöivä. Kun toimintaan pakottavat ajatukset sen ympäriltä kaikkoavat, se alkaa olla ihan siedettävä tuntemus.

 

Seuraavaksi kysyn keholtani, mikä on tätäkin syvemmällä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Tunnen syvällä lantion seudulla voimakasta latausta. Hetki hetkeltä siitä leviää joka puolelle kehoa hyvin miellyttävä tuntemusaalto. Se yltää varpaista sormenpäihin ja leviää kehon joka sopukkaan. Jään nauttimaan pitkäksi aikaa ihmetellen ihanaa oloa.

 

Addiktioni on tällä kertaa selätetty. Olen täynnä uudenlaista tietoisuutta ja luovaa voimaa. Ihmettelen, oliko se todella tällaista… ikäänkuin lahjan saamista? Olen täynnä uteliaisuutta, mitä tulee tapahtumaan ensi kerralla. Toivon seuraavan kiusauksen tulevan pian. Addiktion alle ei kätkeytynyt tuskaa ja käsittelemättömiä haavoja, vaan sata kertaa ihanammat tuntemukset kuin mitä olisin saanut kokea, jos olisin tyydyttänyt himoni perinteisillä tavoilla.

 

Jatkan matkaa addiktion taakse ja uskon löytäväni lisää lahjoja piakkoin…

Hyppyjä poissaolosta läsnäoloon

IMG_1434

Joskus kun haluaa tutkia itseään ja asemoida sen, millaisessa mielentilassa tai tietoisuudessa elämäänsä elää, voi olla hyvä tutkia polariteettiparia, jonka toisessa päässä on äärimmäinen läsnäolo ja toisessa päässä totaalinen poissaolo.

Jos katson sitä päätä, johon liittyy vain poissa olemista, löydän tämän hetken ja todellisuuden torjuntaa, yritän kenties mielessäni vääristellä todellisuutta ja näin ollen petkutan itseäni. Silloin olen myös jumissa vain yhteen totuuteen tai johonkin uskomukseen, jonka seurauksena lukitsen mieleni ja tuomitsen kaiken erilaisuuden.

Voisi luulla, että tämän tyyppisestä olotilasta on vaikea siirtyä suoraan läsnäoloon. Siihen ei kuitenkaan tarvita mitään muuta kuin, että pysähtyy ja keskeyttää ajattelunsa. Nostaa päänsä ja ottaa käyttöön uteliaisuuden: näkee ja kuulee, jotta oppisi ja oivaltaisi. Valitsee asioita avoimella mielellä ja ohjaa yhä uudelleen ajatuksiaan myönteisempään suuntaan.

Mitä jos poissaolo on edennyt niin vakavaksi, että huomaa olevansa täysin tunteeton ja eristäytynyt. Mistä voi löytää läsnäolon hengen, jos on täysin jumissa egoonsa ja jäädyttänyt tunteensa?

Ensimmäinen askel voisi olla täysin konkreettinen päätös, että tämä olotila on nyt määrä lopettaa. Silloin syntyy ei-tietämisen tila, sillä ei ole olemassa valmiita vastauksia, miten sen lopettaisi. Ei-tietämisen tilan, kun hyväksyy, alkaa ihmeellisellä tavalla tapahtua. Maailmankaikkeus tarjoaa jotain tunteettomuudesta herättävää, jos haluaa kuunnella ja odottaa kärsivällisesti.

Poissaolevuuden ytimessä on pelko, joka lukitsee ihmisen tahtotilan johonkin, joka aiheuttaa esteen ja tekee vähitellen toimintakyvyttömäksi. Useimmat turvautuvat vielä kaupan päälle omaan jääräpäisyyteensä, jolloin harhaan ajautuminen on lähes väistämätöntä.

Taas tulee vain ottaa ensimmäinen askel kohti rohkeampia valintoja ja tehdä oma päätös olla avoin ja yrittää luottaa johonkin asiaan tai ihmiseen. Oman jääräpäisyytensä kun näkee, niin ymmärtää, että sen kannattaa antaa transformoitua päättäväisyydeksi ja suunnata ajatuksensa johonkin rakentavaan toimintaan. Kun toimii kokonaisuudesta käsin ja samalla oman intohimonsa siivittämänä, löytää aina sellaista toimintaa, joka palvelee itseä ja muita.

Pahimmillaan poissaoleva elämäntyyli johtaa siihen, että alkaa luoda muureja itsensä ja muiden välille. Kaikki syy on toisissa ja itse ei ota vastuuta mistään. Tästä ei ole pitkä matka sotaisaan tai väkivaltaiseen asenteeseen, joka hajottaa ja tuhoaa kaiken eteen sattuvan.

Tie pois tämän kaltaisesta poissa olosta on pitkä ja raskas. Se vaatii paljon työstämistä, rakkautta ja anteeksi antoa itselleen ja muille. Kun on paljon tuhottu, tarvitaan selkeyttä uuden toivon ja suunnan löytämiseksi. Tarvitaan vahvaa vastuun kantoa ja kykyä rakentaa yhdessä toisten kanssa jotain tuhotun tilalle.

Perustuu U-teorian kehittäjän, Otto Scharmerin siivittämiin ajatuksiin

Ollin kanssa ostoksilla

IMG_1421

Olen päättänyt tästä päivästä lähtien syödä vain sellaista, mikä on keholleni hyväksi. Olen alkanut tiedostaa ruokaa ilosta käsin. Mikä saa kehoni ja mieleni iloiseksi, mistä saan pitkäkestoista mielihyvää ja mitä saan syödä vapaasti juuri sen verran ja silloin, kun kehossa hyvältä tuntuu?

Kutsuin ruokaostoksille mukaani Ollin. Hän on pitkänhuiskea, erittäin terveen oloinen kaveri, joka on selättänyt kunnon ruoalla sekä MS-taudin että astman. Olin saanut ystävältä vinkin, että hänen arvioihinsa on luottamista ja niinpä astelimme vakkarikauppaani.

Oli outoa pysähtyä pitkäksi aikaa jokaisen yleensä hyllystä noin vain koriin siirtämäni tuotteen kohdalle ja jäädä yhdessä tutkimaan, mitä siinä oikein pienellä präntillä lukee. Taisin siinä kokea koko tunnekirjoni ja aloin löytää piilossa ollutta salaista vaistoani, kun tutkimme hunajat, suklaat, hillot, leivät ja vihannekset. Ihmettelimme tofut, juustot, maidot ja jäätelöt, eikä kohta ollut enää mitään kysymyksiä jäljellä.

Nyt tiedän, mitä aion jatkossa ostaa ja suuhuni pistää. En enää erehdy nappaamaan kärryyni mitään uutuustuotteita tutkimatta ensin E-alkuisia koodeja. Niistä on aika helppo päästä eroon. Löysin Ollin kokemusten inspiroimana vihdoin vahvan motivaation jättää valkoisen sokerin lopullisesti hyllyyn. Avasin silmäni näkemään sen, mikä kaupassa on rikasta, aitoa ja satsaamisen arvoista.

Kaipuun kraateri

www.maailmanmatkaaja.fi

Heräsin toissayönä niin kovaan emotionaaliseen kipuun, että tuskan irvistykseen vääntynyt naamani oli revetä liitoksistaan. Olin tipahtanut kraateriin, jota olen koko elämäni ajan vältellyt. Se kraateri, josta olen saanut tietoa kaivatessani tai janotessani jotakin, on syntynyt jo vauvana. Se on syntynyt väärinkäsityksestä, kun luulin että rakkaus on jotain, mitä muut ihmiset minulle antavat. Näin iso ja tuskallista tyhjää täynnä oleva kraateri oli muodostunut rakkauden kaipuustani, jota yritin täyttää kaikenlaisilla keinotekoisilla konsteilla.

Vaikka olin kuljettanut rekkalasteittain koulussa ja harrastuksissa jaettavia tunnustuksia ja numeroita kraateriin, se ei riittänyt. Vaikka nuoruudessa bailasin ja keräsin kannuksia miesten kaatajana, se ei riittänyt. Vaikka nuorena aikuisena tein töitä kuin hullu, opiskelin ja sain ammatin, ei kraateri juurikaan täyttynyt. Vaikka perustin ihanan oman perheen, sain lapset ja luulin keski-ikään ehtiessäni löytäneeni onneni, en saanut kaipuutani sammumaan. Vaikka löysin läsnäolon ihanuuden ja työstin itseäni ahkerasti eri tilanteissa, aina tipahdin välillä oloon, jossa kraateri muistutti kolealla olemassaolollaan.

Luotan, että olen jo ennen syntymääni saanut täyden oikeuden olla aina rakastettu, arvokas ja hyvä ihminen. Väärinkäsitykseni on vain väärinkäsitys, jonka voin nyt oikaista. Se on vauvan tulkinta elämästä, perususkomus, jonka voin korjata nyt, kun sen niin kivuliaasti tiedostan. Minun ei tarvitse enää hamuta seksiä, toisten ihmisten hyväksyntää tai ihailua, ruokaa, saavutuksia tai erilaisia kokemuksia, voidakseni olla rakastettava, rakkaudessa elävä ja arvokas ihminen.

Laitan silmät kiinni ja käyn katsomassa kraateria. Se on pienentynyt kymmenesosaan alkuperäisestä. Saan valtavan sisäisen mielihyvän tunteen, kun tiedän että pian sitä ei enää ole ja voin aina nauttia ja iloita siitä, että minä olen minä.

Kasvu itsearvostukseen

IMG_1321Olin juuri retriitissä, jossa pohdimme kiltteyttä ja päästimme irti liiasta ja vääränlaisesta kiltteydestä. Pohdiskelen tässä sitä, että mistä kiltteydestä päästin irti ja minkälaista kiltteyttä minuun vielä retriitin jälkeen jäi.

Luotan päästäneeni irti sellaisesta kiltteydestä, jonka alle tukahdutin aina oman tahtoni, uhrauduin ja annoin toisen edun nimissä (sellaisena kuin sen itse tulkitsin) itselleni epämieluisten asioiden tapahtua. Päästin irti kiltteydestä, joka kumpusi pelosta ja miellyttämisen halusta. Pelkäsin, ettei minua hyväksytä, jos en taivu ja ole joustava. Halusin miellyttää, kun luulin että minusta tykätään enemmän, jos en asetu poikkiteloin koskaan. Olen ollut riippuvainen toisten tykkäämisestä, ja laimeakin hyväksyntä on riittänyt minulle oikein hyvin.

Tämä kaikki oli spasmina selässäni, vasemman lapaluun alapuolella, josta se säteili niskaan. Koko neljä päivää pehmitin aluetta hiljentyen, liikkuen, tiedostaen ja toisiin peilaten. Aloin löytää valtavaa voimaa, joka oli ollut kahlehdittuna tämän kiltteyden voiman alle.

Mikään tällainen työskentely ei olisi mahdollista ilman vahvaakin vahvempaa rakkauden tilaa. Siinä sain kellua ja siihen luottaa, kun kiltteyden spasmi alkoi vähitellen sulaa ja hellittää otettaan.

Sukeutuiko minusta nyt ilkeä, tuhma ja paha ihminen, joka talloo suoruudellaan kaikki heikot ja kiltit ketoon? Ei tietenkään. Nyt huomaan, että minussa on avautunut portti ottaa saman tien puheeksi kaikki asiat, jotka mieltäni vaivaavat. Sillä tavalla olen rohkea, että en pidä enää ikäviäkään aiheita poissa pöydältä vain pelon tähden vaan haastan ne esiin. Opettelen tekemään sitä ottaen huomioon toisen, etten loukkaisi vaan toisin vain asiat päivänvaloon ja käsittelyyn, hyväksyen ja vastaanottaen rohkeasti kaikki syntyvät reaktiot. Voin käyttää uutta voimaani asettaessani rajat ja pitäessäni niistä kiinni. Minulle ei ole enää ”ihan sama”, mitä minulle tapahtuu, vaan arvostan itseäni.

Vahvistavan arvioinnin taito

IMG_1244

Nyt on ollut se aika, että lapsiamme on arvioitu monin eri tavoin. Jos jostain olen iloinen kevään päättyessä, niin siitä, miten Steiner-koulussa arvioidaan lapset sanallisesti ja vieläpä nostaen esiin kaikkea sitä, mikä on hyvin ja missä lapsi on taitava.

 

En tiedä kuinka monta kertaa olen päättänyt keskittyä hyvään ja vahvistaa sitä itsessäni ja lapsissani. Silti se aina tuntuu unohtuvan. Paljon käytetty esimerkki Positive reenforcement -menetelmästä inspiroi aina silloin, kun unohdan. Jos joku kirjoittaa ‘Outa’, kun tarkoituksena oli kirjoittaa auto, niin häntä voi vahvistaa siitä, että sanassa on täysin oikea määrä kirjaimia (4 kpl) ja ne kaikki kirjaimet kuuluvat sanaan auto. Lisäksi kaksi kirjainta on täysin oikealla paikallakin.

 

Ajattelin tänä kesänä opetella tätä taitoa. Enkä aio unohtaa itseäni: mitä enemmän pystyn rohkaisemaan itseäni ja huomaamaan kaikkia niitä asioita, joissa olen riittävä ja hyvä ja taitavakin, sitä enemmän onnistun huomioimaan myös ympäröivissä ihmisissä taitoja, joita heissä kaikissa on.

 

Huomio! Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmien ratkaisuistakin tarvitsisi joskus puhua ääneen ja niistäkin oppia.

Tottele vain sisintäsi, niin rakkaus virtaa ikuisesti

Menin Afrodite-kurssille ajatellen voimaantumista ja sitä, etten enää nojaisi niin herkästi päätöksissäni miehiin ja löytäisin sisäisen vahvan naiseuden, joka ei kumartele myöskään auktoriteetteja tai vanhoja uskomuksia. Löysinkin aika pian sisältäni vähän stressaantuneen ja pelokkaan maskuliinisen puolen ja yhden hyvin piintyneen uskomuksen, joka piti muuntaa.

 

Minuun on ohjelmoitu aikojen saatossa sellainen uskomus, että mies tietää paremmin ja hänen tahtoaan pitää totella. Vaikka tiedänkin, ettei se pidä paikkaansa, niin uskomus istuu ilmeisen lujassa kehossani ja alitajunnassani. Nojaan herkästi mielipiteeseen, joka puolisollani on, kyseenalaistamatta sitä. Tarkistan oman kantani peilaamalla sitä toisen vastaavaan ja muutan sitä herkästi, vaikka se olisi ollut ihan hyvä alunperinkin. Jos puolisoni tahtoo jotain, pyrin kaikin keinoin toteuttamaan hänen tahtonsa unohtaen, mihin itse pyrin.

 

Tuollaisessa viikonlopun workshopissa syntyy se siunattu pieni yhteys omien ajatusten ja syvemmän viisauden välille. Oivalsin, että olen pitänyt kiinni sellaisesta käsityksestä, että jos en taivu toisen kannalle ja nojaa päätöksissäni häneen, en rakasta häntä ja hylkään hänet tai hän hylkää minut. Ikään kuin olisi vain joko tai. Joko tottelet toista ja rakastat häntä tai sitten et tottele, jolloin rakkauskin kuolee. Näin ollen aina pitää pyrkiä sopuun kuolettaen jonkin osan itseänsä. Näin ollen tyydyn komromisseihin ja petkuttamaan itseäni.

 

Ymmärsin, ettei rakkaus mihinkään kuole. Sehän on voima, joka on ikuisesti ja kokoaikaisesti läsnä. Se on tila, jossa elän ja jota hengitän. Tuo toinenkin on siinä tilassa. Kun kaikessa voimassani ja viisaudessani teen päätöksiä ja kannan niistä itse vastuun, en menetä piiruakaan rakkaudesta, päinvastoin. Se tuo päätöksiin uuden voiman. Saan kunnioitusta. Saatan saada vastarintaakin, mutta sitten se kuuluu asiaan.

 

Kun kerroin löydöstäni puolisolleni, hän oli iloinen siitä. Puhuimme pitkään siitä, että tämä saattaa olla muissakin naisissa vahva este itsenäistymiselle ympäri maailmaa. Ohjelmointi, joka niputtaa vallankäytön ja rakkauden, pitää ihmisen hiljaisena ja estää kehitystä.

 

Suosittelen Kirsti Kuosmasen ja Kaisa Peltosen workshoppeja, joissa saa tutustua itseensä, seksuaaliseen ekstaattiseen nautintoon, voimaantua, löytää virvoittavaa naisten yhteyttä ja huumaavaa iloa. Niitä on vielä yksi tulossa kesäkuussa. Katso täältä