Syöpä tarkoittaa kuoleman läheisyyttä

Puolisoni Tuure sairastui viime kuussa syöpään. Tällä viikolla alkoivat säde- ja sytostaattihoidot. Olemme jo tottuneet ajatukseen, että tässä mennään pitkälle syksyyn tutkaillen päivä kerrallaan mitä ilon ja surun aiheita elämä tuo. Syöpäkasvain sijaitsee kyllä hänen kehossaan, mutta kun yhdellä on syöpä, kaikki läheiset ovat siinä eri tavoin vahvasti mukana.

Syövän myötä ihminen ymmärtää kertaheitolla aika monta asiaa. Ensinnäkin sen, ettei elämän jatkumista voi ottaa enää itsestään selvänä asiana. Jokainen uusi päivä on lahja, niin ja jokainen iloinen ja helppo hetki on SUURTA lahjaa. On suuri tragedia, että ihminen ei normaalisti ymmärrä kunnioittaa tavallista elämää, se onnistuu vasta, kun taivaalla on jatkuvasti syöpäpilvi.

Olotilamme ei ole silti ristiriidaton. Joka kerta, kun Tuure nielaisee sytostaattilääkkeensä, tuntuu oudolta. Hän syö myrkkyä, jotta paranisi! Täytyykö paranemisen todella mennä näin rankkojen hoitojen kautta, eikö olisi mitään pehmeämpää tietä? Ilmeisesti länsimaisen lääketieteen keinoin ei ole vieläkään kehitetty mitään sellaista hoitoa, joka ei myrkyttäisi koko kehoa samalla kun se tuhoaa syöpäkasvainta. On samalla kiitollinen olo siitä, että on jokin keino saada kasvain nopeasti pienenemään ja samalla valtava tyytymättömyys siitä, että oma rakas ihminen joutuu kärsimään pahoinvoinnista ja jatkossa ties minkälaisista raajaoireista ja ripuloimisista.

Syöpä pistää pohtimaan elämän perusasiat uuteen kuntoon. Teenkö olennaisia asioita? Voinko itse lisätä elämääni terveyttä, jotten minä sairastuisi syöpään? Mitkä asiat kantavat ja lisäävät luottamusta elämän jatkumiseen? Mitkä asiat tekevät positiivisen olon kaikesta huolimatta? Keiltä ihmisiltä uskallan pyytää apua, kun omat voimat eivät kanna? Osaanko rakastaa itseäni niin paljon, että jaksan antaa apua tarvittaessa myös muille?

Tuure lähtee tuosta jokainen arkipäivä syöpäklinikalle. Hän saa 15 minuuttia sädehoitoa suoraan kasvaimeen. Hän on nähnyt sen: tosi ilkeen näköinen musta möykky peräsuolessa. Olemme kuitenkin yhdessä todenneet, ettei suuremmin auta jos alamme vihata tuota möykkyä. Viha ei muuta mitään, se vie vain voimia. Me teemme kaikkemme, jotta se pienenisi. Erilaiset täydentävät hoidot ovat käytössä: akupunktio, energiahoito ja ph-arvojen muunto. Kaikkea kokeillaan, mitä vain keksitään. Tietoa kertyy koko ajan lisää.

Tuure taistelee eli hänellä on asenne kohti elämää. Hän kertoi viimeksi syöpäklinikalta palatessaan, että siellä saa pitää pintansa ettei uhriutuisi. Jokainen on siellä potilas ja suostuvainen hoitoon, mutta kaikilla on itsemääräämisoikeus. Se tuppaa unohtumaan, kun kaikki on niin rutiinia ja automaattista. Luulisi, että juuri sinne kannattaisi perustaa pari kolme vertaistukiryhmää jossa voitaisiin pyristellä pois uhriutumisesta ja voimaantua joka kerta psyykkisesti, kun kehoa hoidetaan näillä rankoilla keinoilla. En tiedä, mitä apua syöpäsairaille on olemassa, mutta vertaistuen luulisi olevan yksi tehokkaimmista.

Entä me syöpäsairaiden läheiset? Mekin uuvutaan. Jos ei jaksa kerryttää tukiryhmää ympärilleen, niin kyllä varmasti tulee kaikenlaista psyykkistä ja fyysistäkin oiretta. Niin kova juttu tuo syöpä on, että siitä pitää puhua, puhua ja taas puhua. Positiivinen vire on mahdollista löytää vain, jos käsitellään kaikki se mikä on esteenä: pelot, vihat ja pettymykset. Ja syövän parantumisessa juuri positiivisuus on tärkeimpiä elementtejä, niin uskon…