häpeä

Messuhämmennys ja lukihäiriö

IMG_1871

Kävin eilen Educa-messuilla Messukeskuksessa. Olen kyllä jossain vaiheessa päättänyt, etten vieraile messuilla, kun ne saavat minut niin hämmennyksiin, mutta tein nyt poikkeuksen hyvän asian vuoksi. Olin menossa tutustumaan kaikkeen siihen, mitä messut tarjoaisivat opetusalasta ja lukihäiriöstä, jota olen alkanut oikein työkseni tutkia.

Päädyin aulaan noiden satojen innokkaiden opetusalan ihmisten kanssa. Tunsin jo, että saan tuhannesti enemmän virikkeitä ja impulsseja kuin yleensä arjessa vain olemalla osana messuväkeä. Me kävelimme kollegani kanssa hieman sivummalle odottamaan ovien aukeamista ja huokaisin helpottuneena. Aina voi mennä sivummalle, jos alkaa ahdistaa.

Messuilla kaikista hankalinta on valita isosta määrästä mahdollisuuksia juuri kiinnostavimmat, saatikka että pystyisi keskittymään niihin. Lähdimme liikkeelle. Kollegani on dyslektikko eli lukihäiriöinen ja heillä on ihana lahja: he osaavat vaikeistakin asiakokonaisuuksista löytää aina punaisen langan. Se ominaisuus pätee selvästi myös messuilla, sillä ihmeellisellä tavalla etsiydyimme vain juuri niille kojuille, joilta löytyi joku tiedonjyvä tai mielenkiintoinen asia juuri lukihäiriöön liittyen. Ikään kuin polkumme olisi muodostunut juuri tarpeen mukaiseksi. Aina on mahdollista löytää oma polku, kun tietää mihin on pyrkimässä (ja on punaisen langan Mestarin kanssa liikkeellä).

Kollegani oli epähuomiossa maksanut parkkiaikaa vain pari tuntia, joten aikataulu muodostui sen mukaan. Päätimme jo heti alussa, että jos ei mitään vallan hirmu mielenkiintoista ilmene, niin lähdemme auton parkkiajan siivittämänä. Hämmentävään tilanteeseen auttaa, jos tietää että se ei tule kestämään kovin kauan.

Ihmeellisintä messuilla oli se, kaikkein olennaisin tiedontarjoaja käveli käytävällä vastaan, veti meidät sivuun ja alkoi intoa puhkuen kertoa mitä mielenkiintoisinta faktaa liittyen lukihäiriöisten lasten tukemiseen. Juuri se, mitä emme osanneet edes odottaa, oli siellä odottanut meitä ja tuotti ihanan kohtaamisen. Totesimme, että tämä oli tilaisuuden pihvi ja syy, miksi tänne tulimme. Olimme valmiita lähtemään messuilta voittajina. Kun tuntee sisimmässään, että on saanut sen, mitä oli tarkoituskin saada, voi lähteä muualle.

Jälkikäteen ymmärsin, että sain tässä tilaisuuden hypätä samankaltaiseen olotilaan, jossa lukihäiriöinen on joka päivä suunnistaessaan tekstien maailmassa. Hän joutuu hämmentyneeseen tilaan, jossa keskittymiskyky pingottuu äärimmilleen. Kaikki impulssit ja häiriöääneet pahentavat tilannetta ja hän joutuu keksimään keinot vältellä lukemista ja kirjoittamista tai stressitilasta huolimatta sinnitellä ja kenties ymmärtää taas kerran vähän väärin. Siitä muistuu mieleen taas ne kerrat, kun on tullut nöyryytetyksi tämän saman vaivan takia ja tippuu voimattomuuden, häpeän ja syyllisyyden olotiloihin. Lopulta hän ei jaksa enää edes yrittää.

Lukihäiriön kanssa pinnistelevä tarvitsee vierelleen vain jonkun kanssakulkijan, joka ymmärtää miltä hänestä tuntuu ja pystyy auttamaan erilaisissa tilanteissa.  Olemme ottaneet tehtäväksemme kannatella lukihäiriöistä ehyempään huomiseen.

Monta mahdollista tietä

IMG_0657

Olen koko päivän odotellut luvattua vastausta. Se ei ole tähän mennessä saapunut, joten oletan että en ole jatkoon päässeiden joukossa. Mitä se herättää?

Sisälläni on yllättävän tyyni olo. Sen alapuolella on pikkasen surua ja huokailuja. Ei kuitenkaan herää enää sellaista kärsimystä kuin joskus ennen tällaisessa tilanteessa. En koe arvottomuuden tuskaa tai epäonnistumisen häpeää. Suututtaa kyllä pikkasen se, että luvataan ilmoittaa tiettynä päivänä eikä lupauksesta pidetäkään kiinni.

Tästä vapautuukin nyt ylimääräistä energiaa, kun vähitellen hyväksyn sen, ettei tämä ollutkaan se unelmien työpaikka, jonka uumoilin sen olevan. Päästän siitä irti. Olen jo päivän mittaan suunnannut huomiota toisiin suunnitelmiin, joita minulla on. Elämän risteyskohdassa on aina monta mahdollista tietä.

Päivillä on edessä uusi alku

SAMSUNG

Päivi. Tässä hän nyt on, coachattavani. Viikonloppu ja perheen tarpeet veivät hänet mennessään, eikä hän mokkaruutujen paiston lomassa kerennyt vastaamaan kutsuuni. Päivi on ensimmäinen ihminen, jota palvelen uravalmentajana.

Tärkein tehtäväni on auttaa Päiviä näkemään ammatillinen tilanteensa rehellisesti, uteliaasti ja myötätunnolla. Lisäksi täytyy muistaa, etten minä yritä löytää hänen työpaikkaansa, vaan olen siinä tukemassa häntä itseään tekemään tarvittavat oivallukset ja toimet, jotta sellainen löytyisi. Päivi voi ainakin odottaa rauhassa sitä, että prosessin seurauksena hänellä on paljon enemmän luottamusta, näkemystä, rohkeutta ja inspiraatiota työn hakemiseen.

En tiedä ajattelevatko kaikki uravalmentajat näin, mutta uskon että Päivillä on jo nyt lähes kaikki työllistymiseen tarvittava tieto, taito ja voima sisimmässään. Sen paljastaminen hänelle itselleen on homman ydin. Siitä lähtee oikeasuuntainen toiminta, joka vie vääjäämättä kohti unelmien työpaikkaa.

Saatamme löytää joitain esteitä, jotka haittaavat työn hakemista. Niitä on ihan kaikilla: uskomuksia, pelkoja, surua ja häpeää. Niiden työstäminen ja valjastaminen voimaksi, ah, miten hieno juttu se on!

Tunnen Päiviä vasta hyvin vähän. Tiedän hänestä vain sen, että hän on ollut viime vuodet kotiäitinä. Koulutusta on kielten alalta ja työkokemustakin toimistotöistä jonkin verran. Hän pääsee parhaiten aloittamaan työt elokuussa, kun nuorimmainen saa päivähoitopaikan. Kerava, Järvenpää, Sipoo, Korso olisivat matkojen puolesta parhaita paikkoja työpaikan sijainniksi.

Tapaamme keskiviikkona, naistenpäivänä, Päivin kotona. Olisikohan meidän mahdollista löytää Päivin kanssa kaikki ne feminiiniset vahvuudet, joita naiset lähes salaa omaavat? Prosessi on joka tapauksessa alkanut. Päivi on mukana matkalla. Minä saan kosolti työkokemusta ja hän saa mielenkiintoisen matkan itseensä.

Luottavainen luomisen ilo ei tunne häpeää

100_0157Katselimme tänä aamuna 8-vuotiasta, kun hän kertoi seikkaperäisesti ja draaman kaaria maalaillen, kuinka koulussa mennään ruokalaan ottamaan ruokaa. Haarukan siirtäminen tarjottimelle kerrottiin siten, että kuulijat unohtivat hengittää jännitykseltään.

Koko tarina kesti 15 minuuttia, eikä päästy edes tarjolla olevista lihapullista eteenpäin. Yhtäkkiä puhuimme maksasta, joka oli hänen omansa ja jumissa jossain laatikossa. Toisessa käänteessä joku nenä muuttuikin mustaksi kynttiläksi. Ihmettelin hänen valtavaa luottamustaan omiin kertojan taitoihin ja draamantajuunsa.

Tämä vain todistaa sen, että kun omaa luottamuksen itseensä, tilanteeseen ja kuulijoiden kannustukseen, ei tule mitään häpeän tunnetta tai pelkoa. Luottamus antaa rohkeuden ylittää omat uskalluksen rajat täysin epäröimättä ja leikiten. Syntyy luomisen ilo ja vapaus toteuttaa itseään. Tulos tuottaa kaikille suurta mielihyvää.

Inspissana: Häpeä (Arje Silander)