kiire

Menneisyys on aina edessämme

jutta pienenä 2

Eilisen blogin jälkipuinnissa minua haastettiin vastaamaan itse näihin kysymyksiin. Ymmärsin tässä, että olen jo vastannutkin elämän varrella useaan otteeseen jokaiseen näistä kysymyksistä. Itse asiassa, jos ei tällaisia kysymyksiä opi elämänsä aikana käsittelemään, niin löytää itsensä koko ajan samankaltaisista tilanteista uudestaan ja uudestaan. Menneisyyden kipeät haasteet tulevat koko ajan eteen oppimistarkoituksessa, kunnes ne kohtaa ja käsittelee. Sen jälkeen on vapaa elämään uutta vaihetta.

Miksi oppimisen kohdat on sitten niin vaikeita havaita?

Ei niitä olisi vaikea havaita, jos huomaisimme ne aina läsnä ollessamme. Haasteelliseksi ne tekee se, että meillä on kiire kokea jotain muuta kuin sitä, mikä on epämukavuusalueella. Jokainen haaste, joka meissä kaipaa huomiota, tarvitsee aika ajoin läsnäoloa, keskittymistä ja muutosta. Ennen kuin otamme TÄYDEN vastuun itsestämme, haluamme vain delegoida syyn haavoistamme itsemme ulkopuolelle.

Haavojen käsittely kaipaa joskus oman läsnäolon lisäksi myös ulkopuolista apua. Joskus emme itse pysty pysähtymään ja havaitsemaan, mitä menneisyydestä kumpuavaa oppituntia juuri nyt käydään läpi.

Yleensä kuitenkin riittää, kun kääntää kameran itseensä ja alkaa havainnoida mieltään ja kehoaan: minkälaisia valintoja tässä hetkessä tekee ja miten niiden seurauksiin reagoi. Tätä kannattaa tehdä itselleen näkyväksi esimerkiksi kirjoittamalla ja muiden kanssa jakamalla. Näin pääsee kärryille siitä, mikä este tulee näkyväksi tässä hetkessä.

Ihan normipäiväkö?

Water Spout

 

Hän heräsi aamuun, kuten kaikki muutkin tekevät. Avasi silmänsä, nousi kiireisesti ylös sängystä, koska päivästä oli tulossa kiireinen. Keräillessään vaatteitaan hän laittoi samalla aamukahvin porisemaan keittimeen. Sen jälkeen pikasuihku ja kohti työpaikkaa.

 

Hypättyään autoonsa hän huomasi avaimien jääneen eteiseen. Kiireen lisäksi hän oli nyt vihainenkin.

 

Talla pohjassa alkoi matkan teko. Matkaa väritti monta vaaratilannetta, mitä hän ei tunnetilansa vuoksi edes huomannut. Ja huomaamattaan hän oli vaikuttanut käyttäytymisellään monen ihmisen aamuun. Eräs koiraa ulkoiluttamassa ollut henkilö oli saanut ajotieltä lätäköllisen vettä itsensä ja koiransa päälle. Toinen pelästyi puolikuoliaaksi, kun meinasi astua suojatielle ja sai viime hetkellä väistettyä kaaharia.

 

Suuren varjeluksen saattelemana hän pääsi itse ehjänä työhuoneeseensa, ennen sitä hän oli vilkaisematta ohittanut kaksi hänelle hyvinkin tuttua työkaveria. Toisella heistä oli suuri suru jonkun henkilökohtaisen asian vuoksi, sekin jäi häneltä huomaamatta. Kuten myös hyvän huomenen toivottelu.

 

Hänen päivänsä kului armottoman stressin kourissa, pitipä pari särkylääkettäkin ottaa, kun santsikahvi ei taaskaan auttanut päänsärkyyn.

 

Illalla kotiin päästyä hän oli niin kiukkuinen, ettei halunnut kommunikoida enää kenenkään kanssa. Lapset olivat jo aikaa sitten tällaisina päivinä oppineet pysymään poissa hänen tieltään. Tänäänkin hän päätti ottaa lääkkeeksi tujauksen viskipullosta, se kyllä rentouttaisi ja antaisi hyvän yöunen.

 

Ainakin osa tarinasta on monen meidän arkea. Joka kerta, kun uskaltaa ja muistaa pysähtyä kuuntelemaan kehoaan, aistimaan ympäristöään sekä olemaan läsnä kiitollisuudelle, huomaa sydämessään äänen kertovan, että se haluaa vain auttaa. Mitä kaikkea hyvää voikaan seurata siitä, kun uskaltaa itse kyseenalaistaa omat rutiininsa.

 

Syntynyt neljän ihmisen yhteistyönä.

 

Inspissanoina: huomaa, pysähdy, kerro, sydämessä, auta (Jaana Kruth)