opiskelu

Kaipuun kraateri

www.maailmanmatkaaja.fi

Heräsin toissayönä niin kovaan emotionaaliseen kipuun, että tuskan irvistykseen vääntynyt naamani oli revetä liitoksistaan. Olin tipahtanut kraateriin, jota olen koko elämäni ajan vältellyt. Se kraateri, josta olen saanut tietoa kaivatessani tai janotessani jotakin, on syntynyt jo vauvana. Se on syntynyt väärinkäsityksestä, kun luulin että rakkaus on jotain, mitä muut ihmiset minulle antavat. Näin iso ja tuskallista tyhjää täynnä oleva kraateri oli muodostunut rakkauden kaipuustani, jota yritin täyttää kaikenlaisilla keinotekoisilla konsteilla.

Vaikka olin kuljettanut rekkalasteittain koulussa ja harrastuksissa jaettavia tunnustuksia ja numeroita kraateriin, se ei riittänyt. Vaikka nuoruudessa bailasin ja keräsin kannuksia miesten kaatajana, se ei riittänyt. Vaikka nuorena aikuisena tein töitä kuin hullu, opiskelin ja sain ammatin, ei kraateri juurikaan täyttynyt. Vaikka perustin ihanan oman perheen, sain lapset ja luulin keski-ikään ehtiessäni löytäneeni onneni, en saanut kaipuutani sammumaan. Vaikka löysin läsnäolon ihanuuden ja työstin itseäni ahkerasti eri tilanteissa, aina tipahdin välillä oloon, jossa kraateri muistutti kolealla olemassaolollaan.

Luotan, että olen jo ennen syntymääni saanut täyden oikeuden olla aina rakastettu, arvokas ja hyvä ihminen. Väärinkäsitykseni on vain väärinkäsitys, jonka voin nyt oikaista. Se on vauvan tulkinta elämästä, perususkomus, jonka voin korjata nyt, kun sen niin kivuliaasti tiedostan. Minun ei tarvitse enää hamuta seksiä, toisten ihmisten hyväksyntää tai ihailua, ruokaa, saavutuksia tai erilaisia kokemuksia, voidakseni olla rakastettava, rakkaudessa elävä ja arvokas ihminen.

Laitan silmät kiinni ja käyn katsomassa kraateria. Se on pienentynyt kymmenesosaan alkuperäisestä. Saan valtavan sisäisen mielihyvän tunteen, kun tiedän että pian sitä ei enää ole ja voin aina nauttia ja iloita siitä, että minä olen minä.

Tieto lisää tuskaa

IMG_1066(1)

Muistattehan Päivin, jonka otin uravalmentajan urani ensimmäiseksi asiakkaaksi? Sain tänään tehdä hänen kanssaan prosessimme viimeisen coachauksen ja nyt voin esitellä tuloksia.

 

Päivi lähti liikkeelle tilanteessa, jossa hän ei vielä tiennyt tarkkaan millaisina työmarkkinat hänen kohdallaan näyttäytyvät. Oli tietenkin kuultu huhupuheita ja mediaa, mutta se on eri asia kuin omakohtainen tutkimus kokeilemalla ja eri tilanteita läpi elämällä.

 

Kaikki ne työt, joihin Päivi haki, täytettiin pitkähkön prosessin tuloksena ja hakuprosesseissa oli mukana yleensä yli sata hakijaa. Tästä osiosta jäi se mitättömyyden kokemus käteen ja oli vahvoja tunteita sieltä vuoristoradan alemmilta radoilta mukana. “Tieto lisää tuskaa”,  Päivi puuskahti.

 

Totesimme kuitenkin, että kun suoraan työelämään siirtymisen ovi oli näin pahasti saranoiltaan ruostunut, niin ne muut mahdollisuudet (joita hän myös enemmän itse halusi), saivat uutta vauhtia.

 

Hän aloittaa sinnikkään opiskelun, jossa päämääränä on lähitulevaisuudessa opettajan pätevyys. Sijaisuuksia hän ottaa vastaan syksystä lähtien, kun nuorimmainen saadaan hoitoon.
Vaikka tieto lisäsi tuskaa, niin se toi yllättävän nopeasti selkeyttä siihen suuntaan, johon Päivi on matkalla.

Kun katselin Päivin päättäväisiä ja viisaita silmiä, kun ihmettelimme maailman menoa, tiesin tässä naisessa olevan poweria ihan mihin tahansa johtamistyöhön. Ei pitkää kotona olemisen uraa voita mikään muu työkokemus. Olen iloinen, että Päivi on päättänyt laittaa työnhakuasiakirjansa täysin uusiksi ja tehdä niistä itsensä näköisiä. Opin Päivin kanssa paljon uutta. Opin taas yhden uudenlaisen ihmisen tapaa kommunikoida, ajatella ja tuntea. Opin tukemaan antaen toiselle paljon tilaa tehdä omia valintoja itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Opin taas kerran luottamaan siihen, että prosessilla on aina alku ja loppu, jonka jälkeen se kyllä vielä jatkuu.

Onnea Päivi valitsemallesi tielle ja ole aina yhteyksissä, kun tunnet kutsua siihen!

Iso perspektiivi näkyy aina vasta jälkikäteen

SAMSUNG

Muutaman päivän päästä on 20 päivää kulunut, eikä prosessin päättyminen näytäkään kovin todennäköiseltä tässä aikataulussa. Unelmien työn hakuun täytyy näköjään asennoitua valtavalla määrällä kärsivällisyyttä. Täytyy vain yrittää muistaa, että näkymättömissä tapahtuu koko ajan kehittymistä.

Mitä pitempi aika alkuperäisestä innostuksesta uravalmentajan työhön kuluu, sitä hämärämmäksi unelma muuttuu. En tarkoita, ettenkö innostuisi taas, jos kutsu työhaastatteluun kopsahtaisi sähköpostiin mutta jotenkin ihmisen mieli on rakentunut niin, että suuri innostus johonkin asiaan kestää vain tietyn aikaa ja sitten sitä pitää säännöllisesti joko tuoreuttaa mielessään uudestaan tai päästää irti ja innostua jostain muusta.

Olen tässä samaan aikaan uravalmentaja-polun lisäksi tutkaillut myös kahta muuta polkua. Yksi polku veisi takaisin yrittäjyyteen yhden tai kahden upean kumppanin kanssa. Toinen polku veisi opiskelemaan isompaa kehystä tähän valmentamisen ja ihmisenä kehittymisen teemaan. Kaikki nämä polut haarautuvat aika kauaksi toisistaan ja ovat niin isoja, ettei kaikkia niitä voi yksi ihminen kerralla valita. Jokainen polku työllistää ja innostaa omalla tavallaan ja olisi täysin mahdollinen, kunhan pistän kaikkeni peliin.

Kun elää sellaisessa luottamuksessa, että prosessilla on aina alku ja loppu, niin voi vain todeta, että muutaman kuukauden päästä näen vasta selvästi, miten tämä prosessi meni. Oikeassa elämässä draaman kaari ei mene niin kuin saippuasarjoissa tai jenkkileffoissa. Se voi vaikuttaa vähän tylsältä, mutta jos näkisimme koko ajan elämämme ison perspektiivin, se olisi erittäin jännää ja opettavaista katsottavaa.

Voin vasta jälkijunassa todentaa, teinkö rohkeita valintoja sydämestä käsin vai annoinko turvallisuudentarpeen ja pelkojen vaikuttaa päätöksiini liikaa. Vasta jälkeenpäin näen selvästi, mikä oli seurausta mistäkin.

Jatkan nyt tämän prosessin todentamista aina silloin, kun jotain uutta ilmentyy, eli kirjoitan blogeja aina, kun hyvältä tuntuu. Se helpottaa työkuormaani ja vapauttaa voimavaroja tähän vaihtoehtojen aktiiviseen tutkailuun.

Kynnys etsiä tosissaan töitä

IMG_0892

Eilisen julistuksen jälkeen jäin odottamaan coachattavaksi pyytämäni ihmisen vastausta. Sitä ei tullutkaan ja aloin miettiä, olenko saamassa tässä jo ensimmäisen oppituntini uravalmentajan tiellä. Jäin pohtimaan mahdollisia syitä kutsuni hiljaiseen vastaanottoon. Ehkä onkin aikamoinen kynnys alkaa tosissaan etsiä töitä, jos on ollut pitkään työttömänä ja tottunut sen kuvion kanssa elämään ja pärjäämään. Kyseessä on kuitenkin aina suuri muutos.

Elinhän itsekin lähes koko viime vuoden tekemällä maksettuja töitä vain nimeksi ja silti elin koko ajan aivan täyttä elämää. Jokainen päivä täyttyi töistä: erilaisista vapaaehtoistöistä, lasten asioiden hoitelusta, kodinhoidosta, mielenkiintoisten asioiden opiskelusta ja työnhausta. Hain töitä siinä sen verran, kuin muilta asioiltani kerkesin, jotta samalla säilyttäisin tasapainon. Yhteiskunta hyötyy kyllä kaikesta tekemästäni välillisesti tai välittömästi, ajattelin.

Kuuntelen mietteliäänä työssä käyvien ystävieni alati lisääntyvää väsymystä ja painetta. Mietin paljon, miten tämän oman kuvion päälle vielä jaksaisin itse olla töissä. Ovatko työelämässä olevat joutuneet sellaiseen kattilaan, jossa ensin oli ihan mukavan lämpöistä vettä mutta nyt se vesi alkaa jo poltella ja vain kaikkein karaistuneimmat pystyvät kuumuudesta huolimatta vielä toimimaan? Herkemmät hyppäävät pois pelastautuen kärventymiseltä. Päätin hakea vain sellaisia paikkoja, joissa ei vaadita työntekijöiltä yli-inhimillisyyttä. Päätin, että olen itse koko ajan ruorissa ja sopeudun vain sellaiseen, mikä palvelee viisasta kokonaisuutta.

Aloin päivän mittaan saada jo muitakin ehdotuksia coachattavista ihmisistä. Jos ensisijaisesti valitsemani ihminen ei haluakaan lähteä tähän prosessiin, voin saada tilalle toisen. Sain myös keikkatarjouksen, jonka otin kiitollisena vastaan.  Kävin jo iltakävelyllä tutkimassa rakennusta, jonne kenties lähiaikoina pääsen sijaiseksi opetuskeikalle. Se on aivan kotini lähellä. Asiat ovat lähteneet kuitenkin kivalla tavalla rullaamaan…