rakkauden tila

Kasvu itsearvostukseen

IMG_1321Olin juuri retriitissä, jossa pohdimme kiltteyttä ja päästimme irti liiasta ja vääränlaisesta kiltteydestä. Pohdiskelen tässä sitä, että mistä kiltteydestä päästin irti ja minkälaista kiltteyttä minuun vielä retriitin jälkeen jäi.

Luotan päästäneeni irti sellaisesta kiltteydestä, jonka alle tukahdutin aina oman tahtoni, uhrauduin ja annoin toisen edun nimissä (sellaisena kuin sen itse tulkitsin) itselleni epämieluisten asioiden tapahtua. Päästin irti kiltteydestä, joka kumpusi pelosta ja miellyttämisen halusta. Pelkäsin, ettei minua hyväksytä, jos en taivu ja ole joustava. Halusin miellyttää, kun luulin että minusta tykätään enemmän, jos en asetu poikkiteloin koskaan. Olen ollut riippuvainen toisten tykkäämisestä, ja laimeakin hyväksyntä on riittänyt minulle oikein hyvin.

Tämä kaikki oli spasmina selässäni, vasemman lapaluun alapuolella, josta se säteili niskaan. Koko neljä päivää pehmitin aluetta hiljentyen, liikkuen, tiedostaen ja toisiin peilaten. Aloin löytää valtavaa voimaa, joka oli ollut kahlehdittuna tämän kiltteyden voiman alle.

Mikään tällainen työskentely ei olisi mahdollista ilman vahvaakin vahvempaa rakkauden tilaa. Siinä sain kellua ja siihen luottaa, kun kiltteyden spasmi alkoi vähitellen sulaa ja hellittää otettaan.

Sukeutuiko minusta nyt ilkeä, tuhma ja paha ihminen, joka talloo suoruudellaan kaikki heikot ja kiltit ketoon? Ei tietenkään. Nyt huomaan, että minussa on avautunut portti ottaa saman tien puheeksi kaikki asiat, jotka mieltäni vaivaavat. Sillä tavalla olen rohkea, että en pidä enää ikäviäkään aiheita poissa pöydältä vain pelon tähden vaan haastan ne esiin. Opettelen tekemään sitä ottaen huomioon toisen, etten loukkaisi vaan toisin vain asiat päivänvaloon ja käsittelyyn, hyväksyen ja vastaanottaen rohkeasti kaikki syntyvät reaktiot. Voin käyttää uutta voimaani asettaessani rajat ja pitäessäni niistä kiinni. Minulle ei ole enää ”ihan sama”, mitä minulle tapahtuu, vaan arvostan itseäni.

Totuuksista todellisuuteen

Morguefile, Svklimkin

Morguefile, Svklimkin

Ammensin ennen vahvasti kristinuskosta elämänvoimaani. Sitten löysin uudet piirit ja laajensin näkemyksiäni enkeleihin, henkioppaisiin ja perinteisesti huuhaana pidettyihin asioihin. Ammensin siitä, mikä lisäsi, laajensi ja rikasti olotilaani. Pian en tarvinnut enää mitään selityksiä ja tieteellisiä todisteita asioille, jotka vahvensivat yhteyttäni rakkauteen ja ykseyteen.

Kirjoitin eilen yhteen blogikommenttiin, että “jokaisella on oma totuus”. Yöllä sain kuitenkin keholleni vakuuttuneisuutta siitä, ettei taida olla totuuttakaan. On totuudella merkitystä  jossain dualismin vaiheessa ja sitten sen merkitys lakkaa. Pääsen rakkauden tilaan ilman sanoja ja totuuksia, vain antautumalla ja päättäen siirtyä sinne.

On olemassa erilaisia todellisuuksia, jokaisella omansa. Mitä enemmän hyörimme päämme ja mielemme maisemissa, sitä hämärämmäksi käsitys todellisuudesta muuttuu. Jos haluan päästä selkeämmin omaan todellisuuteeni, täytyy pään tieto syrjäyttää.

Se tapahtuu parhaiten niin, että siirryn ei-tietämisen tilaan, jolloin ajatukset loittonevat, tulen läsnä olevaksi ja pääsen rakkauden tilaan. Siinä tilassa näen todellisuuden sellaisena kuin se on ja saan halutessani yhteyden myös näkymättömään todellisuuteen meditoimalla. Siinä tilassa on rakkauden lisäksi, ilmaa, tilaa, iloa ja rauhaa.

Kaikki tämä on tapahtunut ikään kuin itsekseen. Prosessi on vain vääjäämättä edennyt, energian määrä on lisääntynyt ja erilaisia lahjoja tuntuu satelevan juuri siinä määrin kuin pystyn ottaa niitä vastaan.