syöpä

Syöpä ja välietappi

IMG_2334

Sydämeni hakkaa, kun päätin sittenkin kirjoittaa. Kynnys on ollut todella korkea paljastaa lisää tästä syöpämatkasta, joka alkoi toukokuussa ja joka on nyt eilen tullut yhteen välietappiinsa. Sytostaattia ja sädehoitoa on tämä kesä ollut tähän asti. Nyt ei tarvitse syödä myrkkyjä eikä käydä syöpäklinikalla joka päivä hoidoissa. Kaksi kuukautta on taukoa ja syyskuussa on tiedossa leikkaus.

Syöpäkasvain siellä varmaan jo tutisee kuoleman kielissä kaiken hoidon ja myrkytyksen jälkeen, mutta niin tutisee sen kotikin: Tuuren keho on nyt todella lujilla. On ollut välillä rankka sivusta seurata kuinka toinen jaksaa juuri ja juuri käydä vessassa ja sitten on aika taas käydä lepäämään. Kipuja on kuitenkin ollut kohtuullisesti, hän on vahvasti elämässä kiinni ja huumori on tallella. Nyt voidaan alkaa syödä rauhassa vitamiineja ja kaikkea sellaista, mistä saa voimaa huvenneiden tilalle.

Kävin viime ajat kuskaamassa hänet syöpäklinikalle, kun oli bussipysäkille raahustaminen jo liian raskasta. Tuli tutuksi se kellari istumisineen, hoitajat jo moikkasivat ja muutamat potilaat muuttuivat hyvänpäivän tutuiksi. Kohtasimme vapisevan ihmisen, joka oli juuri rutiinitutkimuksen jälkeen saanut tietää sairastavansa neljässä paikassa syöpää. Hän mutisi masentuneena, että tulee vain valtiolle kalliiksi pitää hänet hengissä. Juttelin naisen kanssa, joka oli ensimmäisen kerran puolisooni törmätessään ollut täysin pessimistinen syöpänsä kanssa, mutta joka oli hoitojen seurauksena saanut jo uudenlaista puhtia. Hän toivoi kuitenkin edelleen eutanasiapilleriä päästäkseen pois täältä.

Oli paljon niitäkin, joiden kanssa oli kevyempi jutella ja jotka tiesivät kokemuksesta, että syöpä voidaan selättääkin. Heidän kanssaan vaihdettiin arvokkaita tietoja ja kokemuksia.

Sillä käytävällä ei yleensä paljon naureta. Kerran tapahtui poikkeus. Olin lähtenyt yläkerrassa käymään, kun puolisoni oli sädehoidossa. Hieno ja rakas vesipulloni (lasinen Flaska) oli jäänyt siihen pöydälle. Tuure tuli ulos hoitohuoneesta ja katseli ympärilleen ihmetellen, minne olin kadonnut. Paikalla ollut pariskunta kertoi minun lähteneen. ”No onhan se uhannut, että jättää mut. Ai nyt se sitten tapahtui.” hän totesi lakonisesti. Pariskuntaa nauratti, kun he ojensivat minulta jääneen vesipullon. Puolisoni ilahtui: ” Tämän pullon avulla saan hänet kiristettyä takaisin!” He kaikki ja toinenkin vieressä kuunnellut pariskunta räjähtivät nauramaan.

Maailmani on syövän myötä kääntynyt toiseen asentoon. En kaipaa mitään erikoista, en tahdo rannoille tai ulkomaan matkoille.  Syöpä on vienyt pois kiireen ja liiallisen asioiden haluamisen. Tahdon vain elää. Otan vastaan sen, mitä tulee.