vastuu

Hyppyjä poissaolosta läsnäoloon

IMG_1434

Joskus kun haluaa tutkia itseään ja asemoida sen, millaisessa mielentilassa tai tietoisuudessa elämäänsä elää, voi olla hyvä tutkia polariteettiparia, jonka toisessa päässä on äärimmäinen läsnäolo ja toisessa päässä totaalinen poissaolo.

Jos katson sitä päätä, johon liittyy vain poissa olemista, löydän tämän hetken ja todellisuuden torjuntaa, yritän kenties mielessäni vääristellä todellisuutta ja näin ollen petkutan itseäni. Silloin olen myös jumissa vain yhteen totuuteen tai johonkin uskomukseen, jonka seurauksena lukitsen mieleni ja tuomitsen kaiken erilaisuuden.

Voisi luulla, että tämän tyyppisestä olotilasta on vaikea siirtyä suoraan läsnäoloon. Siihen ei kuitenkaan tarvita mitään muuta kuin, että pysähtyy ja keskeyttää ajattelunsa. Nostaa päänsä ja ottaa käyttöön uteliaisuuden: näkee ja kuulee, jotta oppisi ja oivaltaisi. Valitsee asioita avoimella mielellä ja ohjaa yhä uudelleen ajatuksiaan myönteisempään suuntaan.

Mitä jos poissaolo on edennyt niin vakavaksi, että huomaa olevansa täysin tunteeton ja eristäytynyt. Mistä voi löytää läsnäolon hengen, jos on täysin jumissa egoonsa ja jäädyttänyt tunteensa?

Ensimmäinen askel voisi olla täysin konkreettinen päätös, että tämä olotila on nyt määrä lopettaa. Silloin syntyy ei-tietämisen tila, sillä ei ole olemassa valmiita vastauksia, miten sen lopettaisi. Ei-tietämisen tilan, kun hyväksyy, alkaa ihmeellisellä tavalla tapahtua. Maailmankaikkeus tarjoaa jotain tunteettomuudesta herättävää, jos haluaa kuunnella ja odottaa kärsivällisesti.

Poissaolevuuden ytimessä on pelko, joka lukitsee ihmisen tahtotilan johonkin, joka aiheuttaa esteen ja tekee vähitellen toimintakyvyttömäksi. Useimmat turvautuvat vielä kaupan päälle omaan jääräpäisyyteensä, jolloin harhaan ajautuminen on lähes väistämätöntä.

Taas tulee vain ottaa ensimmäinen askel kohti rohkeampia valintoja ja tehdä oma päätös olla avoin ja yrittää luottaa johonkin asiaan tai ihmiseen. Oman jääräpäisyytensä kun näkee, niin ymmärtää, että sen kannattaa antaa transformoitua päättäväisyydeksi ja suunnata ajatuksensa johonkin rakentavaan toimintaan. Kun toimii kokonaisuudesta käsin ja samalla oman intohimonsa siivittämänä, löytää aina sellaista toimintaa, joka palvelee itseä ja muita.

Pahimmillaan poissaoleva elämäntyyli johtaa siihen, että alkaa luoda muureja itsensä ja muiden välille. Kaikki syy on toisissa ja itse ei ota vastuuta mistään. Tästä ei ole pitkä matka sotaisaan tai väkivaltaiseen asenteeseen, joka hajottaa ja tuhoaa kaiken eteen sattuvan.

Tie pois tämän kaltaisesta poissa olosta on pitkä ja raskas. Se vaatii paljon työstämistä, rakkautta ja anteeksi antoa itselleen ja muille. Kun on paljon tuhottu, tarvitaan selkeyttä uuden toivon ja suunnan löytämiseksi. Tarvitaan vahvaa vastuun kantoa ja kykyä rakentaa yhdessä toisten kanssa jotain tuhotun tilalle.

Perustuu U-teorian kehittäjän, Otto Scharmerin siivittämiin ajatuksiin

Menneisyys on aina edessämme

jutta pienenä 2

Eilisen blogin jälkipuinnissa minua haastettiin vastaamaan itse näihin kysymyksiin. Ymmärsin tässä, että olen jo vastannutkin elämän varrella useaan otteeseen jokaiseen näistä kysymyksistä. Itse asiassa, jos ei tällaisia kysymyksiä opi elämänsä aikana käsittelemään, niin löytää itsensä koko ajan samankaltaisista tilanteista uudestaan ja uudestaan. Menneisyyden kipeät haasteet tulevat koko ajan eteen oppimistarkoituksessa, kunnes ne kohtaa ja käsittelee. Sen jälkeen on vapaa elämään uutta vaihetta.

Miksi oppimisen kohdat on sitten niin vaikeita havaita?

Ei niitä olisi vaikea havaita, jos huomaisimme ne aina läsnä ollessamme. Haasteelliseksi ne tekee se, että meillä on kiire kokea jotain muuta kuin sitä, mikä on epämukavuusalueella. Jokainen haaste, joka meissä kaipaa huomiota, tarvitsee aika ajoin läsnäoloa, keskittymistä ja muutosta. Ennen kuin otamme TÄYDEN vastuun itsestämme, haluamme vain delegoida syyn haavoistamme itsemme ulkopuolelle.

Haavojen käsittely kaipaa joskus oman läsnäolon lisäksi myös ulkopuolista apua. Joskus emme itse pysty pysähtymään ja havaitsemaan, mitä menneisyydestä kumpuavaa oppituntia juuri nyt käydään läpi.

Yleensä kuitenkin riittää, kun kääntää kameran itseensä ja alkaa havainnoida mieltään ja kehoaan: minkälaisia valintoja tässä hetkessä tekee ja miten niiden seurauksiin reagoi. Tätä kannattaa tehdä itselleen näkyväksi esimerkiksi kirjoittamalla ja muiden kanssa jakamalla. Näin pääsee kärryille siitä, mikä este tulee näkyväksi tässä hetkessä.

Känkkäränkkä havahduttaa vastuuseen

SDRandCo (15)

Kun perheeseen tulee känkkäränkkä, se iskee helposti ja nopeasti kaikkiin. Oikeastaan ei ole niin väliä sillä, kenestä känkkäränkkä alunperin sai lähtönsä, sillä sitä voi pitää sellaisena pienenä pahana noitana joka iskee kehen vaan…

Siinä vaiheessa, kun huuto alkaa ja känkkäränkkä on selvästi havaittu, on jonkun havahduttava aikuisen tasolle ja otettava vastuu tilanteesta. Se on raskasta ja vaatii vahvaa tietoisuutta todellisuudesta.

Känkkäränkän hyökkäyksen jälkeen olisi hyvä, jos kaikki saisivat heti anteeksi. Muuten seuraa katkeruus ja kosto. Känkkäränkkä pesiytyy pitemmäksi aikaa jonkun kainaloon ja hyökkää sieltä seuraavassa mahdollisessa tilanteessa.

 

Inspissana: Känkkäränkkä (Sari Rouvanto-Eriksson)

Näin paalutan tonttini rajat

Poden samaa, mitä varmaan suurin osa ihmisistä potee. Välillä tonttini rajat hämärtyvät ja alan kantaa vastuullani asioita, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu. Kannan esimerkiksi usein vastuuta toisten ihmisten tunteista tai vaikkapa minulle kuulumattomista tehtävistä ja joskus voin napata itseeni vielä jotain paljon hämärämpää – kollektiivista vastuuta asioista, joihin en voi enkä halua vaikuttaa.

En usko olevani kovin velvollisuudentuntoinen ihminen. Silti tunne vastuista, joita napostelen sisääni noin vain aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi, painaa päivittäin paljon, koska ne synnyttävät myös selittämätöntä pahaa oloa ja syyllisyyttä.

Jos katsahdan aamulla päivän lehteä ja huomaan poliitikkojen olevan täysin hakoteillä ja keisareina ilman vaatteita, saatan alkaa lounaaseen mennessä tuntea niskassa painon tunnetta, kun yritän pohtia miten heitä herättelisin todellisuuteen.

Kehen tuttuun poliitikkoon ottaisin yhteyttä ja mitä yrittäisin puhua? Kunnes mieleeni palaa se viisaus, ettei monikaan ole järkeä kuuntelemalla herännyt huomaamaan harhautumistaan. Kunnes muistan, ettei tämä ole omimpia taisteluareenoitani. Kunnes huomaan taas sivuuttaneeni sisimpäni, jonka huomioiminen on kuitenkin aina prioriteettina numero yksi.

Näin voin ravistella muiston aamuisesta ärtymyksestä pois koko mielestä sekä kehosta. Voin antaa itselleni anteeksi sen, etten aio tehdä asialle mitään. Voin antaa myös noille poliitikoille anteeksi, sillä he eivät todellakaan tiedä mitä tekevät.

Monet meistä elävät luulossa, että kaikki asiat kuuluvat kaikille. Sisäiset nakertajat väittävät silloin, että meidän kuuluisi kantaa vastuuta, tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaa tuntoa ihan kaikesta. Tämä juontuu hyvin syvälle, ihmisenä olemisen perusstrategioihin ja sosiaalisiin sääntöihimme.

Ihmisenä saan olla vapaa. Saan vapaasti ja omaan viisauteeni nojaten valita ja rajata ne asiat, joista haluan olla vastuussa. On mielestäni todella tervettä rajata vastuunsa sellaisiksi, että niistä pystyy oikeasti pitämään huolta.

Kipuilen tämän asian kanssa päivittäin ja erehdyn jatkuvasti, mutta opin ja helpotun aina, kun onnistun paaluttamaan tonttini rajat ja keskittämään kaikkeni asioihin, joihin todella tahdon vaikuttaa.