Oma tarinani

2014-04-10 16.00.13Synnyin perheeseen, jossa oli alkoholiongelma jo valloillaan. Sehän tarkoittaa sitä, että tuo päihdyttävä juoma meni kaiken muun yli ja riippuvuuden vallassa ei ollut vain yksi henkilö, vaan kaikki ihmiset, jotka olivat tekemisissä tuon yhden kanssa. Elin 20-vuotiaaksi ennen kuin tosissani tajusin tarvitsevani apua omiin addiktioihini ja lapsuuden perheestä juontuviin ongelmiin silloisessa elämässäni.

Vertaistukiryhmään asteleminen oli minulle kokemus todellisesta kodista, jossa tulin hyväksytyksi rikkinäisenä ja vajaana. Siellä minua kuunneltiin, vaikken olisi kertonut yhtään positiivista ajatusta. Siellä sain peilata rehellisesti sitä, millaiseksi olin kehittynyt ja vaikken pitänytkään siitä kaikesta, sain oppia luottamaan siihen, että jonain päivänä hyväksyisin itseni kaikkine piirteineni.

Olin ryhmään mennessäni monesti ahdistunut. Sain ryhmästä ideoita, hyväksyntää ja myötätuntoa itseäni kohtaan. Saatoin itkeä jotain asiaa, saatoin kokeilla jonkun haavoja aiheuttaneen asian ääneen sanomista tai löysin jonkun kumppanin, jonka kanssa työskenneltiin yhdessä eteenpäin toipumisen ja eheytymisen tiellä.

Kuuntelin ryhmässä tarinoita, joita en koskaan olisi kuvitellut tosielämässä tapahtuvan. Tajusin vahvasti, että vaikeimpien tarinoiden kohdalla riitti vain se, että tarinan kertoja osasi ensimmäistä kertaa murtaa tabun ja sanoa ääneen jotain, joka oli tarkkaan vuosikausia kielletty ja pidetty piilossa. Tiesin olevani etuoikeutettu, kun sain kuunnella ja todistaa toisten eheytymistä.

 

Opin ryhmässä seuraamaan sitä, mitä ryhmän yhteinen henki saa aikaan. Mitä vahvemmin siihen luotti ja ryhmässä avautui, sitä enemmän muutkin uskalsivat avata itseään ja luottaa. Keskuudessamme oli monta niin arkaa erilaista ihmissielua, että pidin ahkerasti tuntosarvia pystyssä jotta puhuisin vain omasta puolestani, vaikka toistenkin tarinat koskettivat ja toivat omia muistoja mieleen.

Ryhmän ulkopuolella elimme kuitenkin kaikki suhteellisen normaalia elämää ja hoidimme velvollisuuksiamme miten osasimme.

Kävin näissä ryhmissä säännöllisesti toistakymmentä vuotta ja käyn aina välillä vieläkin. Olen perustanut itse muutamia vertaisryhmiä itsetuntemuksen ja läsnäolon ympärille. Huomasin, että nämä ryhmät ovat sellaisia, jotka edistävät ihmisten toipumista ja kasvamista hyvin nopeasti, edullisesti ja lopullisesti. Niitä tarvitaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan.

Tätä kaikkea miettiessäni päädyin siihen, että näitä ryhmiä haluan olla omalla tavallani tukemassa.

Ryhmiin ei tarvita varsinaisia vetäjiä, vain pari sellaista, jotka starttaavat sen. Heidän ei tarvitse osata mitään erityistä. On hyvä kyllä tietää hyvin toimivan ryhmän periaatteet ja sitoutua tietyksi ajaksi ryhmää palvelemaan. Ei tarvita kuin sopiva paikka (tai koti) ja kutsu muutamille ihmisille, jotka haluavat tulla.

 

Jos haluat startata jonkun vertaisryhmän, haluan olla tukenasi ja miettiä kanssasi, miten sen viisaimmin tekisi. Soita! 040-415 4477 (Jutta)